After (Larry-versio suomeksi)

Luku 86:

~~

Kun pääsemme huoneeseen, hypähdän suoraan sängylle. Olen edelleen vihainen Harrylle mutta en yhtä paljon kuin olin. En halua Jacelta yhtään enempää huomiota kuin on pakollista, mutta en silti pidä siitä että Harry näyttää haluavan piilottaa suhteemme. Jacen tapaaminen herätti minussa lisää kysymyksiä, mutta tiedän että Harry ei halua minun kysyvän niitä.
"Mä oikeasti olen pahoillani. Mun tarkoitus ei ollut satuttaa sua", hän sanoo. En katso häneen päin koska tiedän että muuttuisin kuin sulaksi vahaksi. Hänen täytyy oppia että minä en salli häneltä tällaista käytöstä.
"Haluatko.. Haluatko sä silti mut?" hän kysyy ja hänen äänensä tärisee. Katsoessani häntä silmiin, hän näyttää niin haavoittuvaiselta. Huokaisen, tietäen etten voi olla vihainen kun hänen silmänsä ovat täynnä huolta.
"Joo, tottakai. Tuu tänne", sanon ja taputan sänkyä vieressäni. Minulla ei ole yhtään tahdonvoimaa kun on kyseessä Harry.
"Pidätkö sä mua sun poikaystävänä?" kysyn kun hän istuu alas.
"Joo, mutta siis tuntuu vähän hassulta sanoa sua siksi", hän sanoo.
"Hassulta?" Nypin kynsiäni, huono tapa josta en ole vielä päässyt eroon.
"Sä olet mulle enemmän kuin joku nuorten nimike." Hän asettaa suuret kätensä molemmille puolille kasvojani. Hänen vastauksensa saa vatsani kääntymään ympäri parhaalla mahdollisella tavalla. En voi mitään sille että virnistys kohoaa kasvoilleni. Hänen hartiansa rentoutuvat välittömästi.
"Mä en tykkää siitä että sä et halua ihmisten tietävän meistä, miten me voitaisiin asua yhdessä jos edes sun kaverit ei saa tietää meistä?"
"Ei se ole sellaista, haluatko sä että mä soitan Zaynille tällä hetkellä ja kerron hänelle? Jos jotain niin sua pitäisi nolottaa mun seurassa, mä näen miten ihmiset katsovat meitä kun me ollaan yhdessä", hän sanoo. Eli hänkin on huomannut sen.
"Mä olin niin huolissani että sä aiot luovuttaa mun suhteen", hän henkäisee.
"Luovuttaa sun suhteen?" toistan.
"Sä olet ainoa pysyvä henkilö mun elämässä, kai sä tajuat sen? Mä en tiedä mitä mä tekisin jos se ei olisikaan niin, jos sä jättäisit mut", hän selventää.
"Mä en jätä sua jos sä et anna mulle siihen syytä", vakuutan. En keksi mitään mitä hän voisi tehdä mikä saisi minut jättämään hänet. Olen jo liian syvällä. Ajatus siitä että jättäisin hänet lähettää kehooni sellaista kipua, jota en kestä. Se rikkoisi minut. Vaikka me riitelemme joka ikinen päivä, minä silti rakastan häntä.
"Mä en anna", hän vakuuttaa. Hän kääntää katseensa hetkeksi pois ja katsoo minua sitten taas silmiin.
"Mä tykkään siitä kuka mä olen sun seurassa", hän sanoo ja työnnän poskeani enemmän hänen kättään vasten.
"Niin mäkin", vastaan yksinkertaisesti. Minä rakastan häntä, jokaista osaa hänessä. Hänen jokaista versiotaan. Eniten pidän siitä kuka minusta on tullut hänen seurassaan, me molemmat olemme muuttaneet toisiamme parempaan suuntaan. Jotenkin olen saanut hänet avautumaan ja olen tuonut hänelle iloa, ja hän on opettanut minua elämään ja olemaan huolehtimatta jokaisesta yksityiskohdasta.
"Mä tiedän että mä ärsytän sua joskus.. Tai no useinkin, ja Luoja tietää että sä saat mut vitun hulluksi", hän sanoo.
"Kiitos?"
"Mä vain yritin sanoa että vaikka me riidellään, se ei tarkoita sitä että meidän ei pitäisi olla yhdessä. Kaikki riitelevät, me vaan riidellään enemmän kuin normaalit ihmiset", hän hymyilee.
"Me ollaan tosi erilaisia ihmisiä joten meidän pitää vain oppia navigoimaan yhdessä, niin se helpottuu", hän vakuuttaa. Vastaan hänen hymyynsä ja kuljetan sormiani hänen hiustensa läpi.
"Meillä ei edelleenkään ole mitään puettavaa häihin", huomautan.
"Voi pahus, näyttää siltä ettei me päästäkään menemään." Hänen kasvoilleen kohoaa epäaidoin otsanrypistys minkä olen ikinä nähnyt ja hän suukottaa nenääni.
"Sä toivot vaan. Nyt on vasta tiistai, me ehditään etsiä jotain myöhemmin tällä viikolla."
"Tai me voitaisiin jättää häät väliin ja mä voisin viedä sut Seattleen viikonlopuksi?" hän kohottaa kulmiaan.
"Mitä?" nousen istumaan.
"Siis ei! Me mennään häihin", korjaan itseäni. "Mutta sä voisit viedä mut Seattleen sen jälkeisenä viikonloppuna."
"Eip, tarjous on voimassa vain tänä viikonloppuna", hän kiusoittelee ja vetää minut syliinsä.
"Selvä, mun täytyy kai sitten etsiä joku muu joka vie mut Seattleen." Hänen leukansa kiristyy ja alan kuljettaa sormiani hänen parransängellään.
"Sä et kehtaisi." Hän yrittää pidätellä hymyään.
"No ihan varmasti kehtaisin. Seattle on kuitenkin mun suosikkipaikka."
"Sun suosikkipaikka?"
"Niin, mä en ole oikeastaan ollut muualla."
"Mikä on kaukaisin paikka missä sä olet käynyt?" hän kysyy. Lasken pääni hänen rinnalleen ja hän makaa sängynpäätyä vasten, kietoen kätensä ympärilleni.
"Seattle. Mä en ole ollut Washingtonin ulkopuolella."
"Ikinä?" Hän on ymmällään.
"En, koskaan."
"Miksi et?" hän kysyy.
"En mä tiedä, meillä ei vain ollut varaa sen jälkeen kun isä lähti. Mun äiti työskenteli koko ajan ja mä olin liian keskittynyt kouluun ja kaupungista ulos pääsemiseen että mä en oikeastaan ajatellut mitään muuta, paitsi töitä."
"Missä sä haluaisit käydä?" hän kysyy, hieroen sormiaan ylös ja alas kättäni pitkin.
"Chawtonissa. Mä haluaisin nähdä Jane Austenin maalaistalon. Tai Pariisissa, mä haluaisin nähdä missä Hemingway oli ollessaan siellä."
"Mä tiesin että sä sanoisit ne paikat. Mä voisin viedä sut sinne", hän sanoo vakavalla äänellä.
"Aloitetaan nyt Seattlesta", kikatan.
"Mä tarkoitan sitä Louis. Mä voisin viedä sut mihin ikinä sä haluat mennä. Varsinkin Englantiin, mä kasvoin siellä. Sä voisit tavata mun äidin ja loput perheestä."
"Öhmm.." Minulla ei ole mitään sanottavaa. Hän on niin outo, hän esitteli minut kaverinaan tunti sitten ja nyt hän yrittää viedä minut Englantiin tapaamaan äitiään.
"Jos nyt aloitetaan sillä Seattlella?" nauran.
"Okei, mutta mä tiedän että sä haluaisit ajaa englantilaisen maaseudun läpi, nähdä talon jossa Austen kasvoi.."
En voi edes kuvitella miten äitini reagoisi siihen jos lähtisin maasta Harryn kanssa. Hän varmaan lukitsisi minut kellariinsa eikä koskaan päästäisi ulos. Parasta ajatuksessa on se että hänellä ei ole mitään sanomista asioihini, minä olen aikuinen. En vieläkään ole puhunut hänelle sen jälkeen kun hän ryntäsi ulos huoneestani kun hän uhkasi kieltää minua tapaamasta Harrya. Haluan vältellä väistämätöntä riitaa niin kauan kuin mahdollista.
"Mikä on vialla?" Harry kysyy ja laskee päänsä kasvojeni tasalle.
"Ei mikään, anteeksi, mä vaan mietin äitiä", kerron hänelle.
"Ai.. Hän tottuu kyllä muru." Harry kuulostaa niin varmalta mutta minä tunnen äitini paremmin.
"Mä en usko, mutta puhutaan jostain muusta." Harryn kännykkä tärisee hänen taskussaan. Nousen pois hänen päältään että hän voisi ottaa sen pois sieltä, mutta hän ei tee elettäkään tehdäkseen niin.
"Kuka ikinä se onkaan voi odottaa", hän kertoo.
"Jäädäänkö me sun isän talolle lauantaina häiden jälkeen?" kysyn häneltä. Minun täytyy saada ajatukseni pois äidistäni.
"Haluatko sä?" hän kysyy.
"Joo, mä tykkään olla siellä. Tämä sänky on niin pikkuinen." Nyrpistän nenääni ja hän nauraa.
"Me voitaisiin nukkua mun talolla useammin. Sopiiko tänään?"
"Mulla on töitä huomenna", muistutan häntä.
"Entä sitten? Sä voisit ottaa kaikki tavarat mukaan ja valmistautua oikeassa kylppärissä. Mä en ole ollut mun huoneessa vähään aikaan, sitä yritetään jo varmaan vuokrata jollekin", hän kiusoittelee. "Etkö sä haluaisi käydä suihkussa huoneessa jossa ei ole yhtä aikaa kolmeakymmentä ihmistä?"
"Sovittu", hymyilen ja kiipeän pois sängyltä.
Harry auttaa minua pakkaamaan ja alan innostua enemmän ja enemmän. Vihasin aikaisemmin hänen taloaan ja vihaan edelleen mutta ajatus suihkusta oikeassa kylpyhuoneessa ja Harryn sängystä ovat liian houkuttelevia ohitettavaksi. Harry nappaa punaiset bokserit laatikostani ja punastun ennen kuin työnnän ne laukkuun. Pakkaan vanhat mustat housuni ja valkoisen paidan, haluan tilaa uusille puvuilleni.
"Sä voisit ottaa ylimääräisiä vaatteita ettei sun tarvitse ottaa seuraavalla kerralla niin paljoa", Harry ehdottaa. Hän haluaa että säilytän vaatteitani hänen huoneessaan. Rakastan sitä miten itsestäänselvää se on että me nukumme yhdessä joka yön.
"Joo, kai mä voisin", sanon ja otan nappaan käsiini pukuni ja muutaman muun vaatekappaleen.
"Tiedätkö sä mikä tekisi tästä paljon helpompaa?" hän kysyy ja heittää laukkuni hihnan olkapäänsä yli.
"Mikä?" Tiedän jo mitä hän aikoo sanoa.
"Jos me molemmat asuttaisiin samassa paikassa", hän hymyilee.
"Mä ajattelinkin että sä sanoisit noin."
"Meidän ei tarvitsisi päättää että kumman luo me mennään eikä sun tarvitsisi aina pakata laukkua. Sä saisit yksityisen suihkun joka aamu, tai no et täysin yksityistä", hän sanoo iskien silmäänsä leikkisästi ja avaa minulle oven.
"Sä voisit herätä ja keittää kahvia meidän keittiössä ja valmistautua päivään ja me voitaisiin tavata meidän kodissa päivän lopuksi. Ei olisi tällaista kämppis tai oppilaskuntatalo- paskaa." Joka kerta kun Harry sanoo "meidän", tunnen vatsassani lepattavan.
Mitä enemmän ajattelen sitä, sitä paremmalta se kuulostaa. Minä vain pelkään eteneväni liian nopeasti Harryn kanssa, en halua että kaikki räjähtää kasvoilleni.
"Älä ajattele sitä liikaa." Hän laskee kätensä reidelleni kun hän ajaa taloa kohti. Kuulen hänen kännykkänsä värisevän taas, mutta hän ei huomioi sitä. En voi olla pitämättä sitä hieman epäilyttävänä ettei hän kiinnitä mitään huomiota soivaan puhelimeensa mutta työnnän ajatuksen pois päästäni.
"Mitä sä pelkäät?" hän kysyy kun en vastaa.
"En mä tiedä, mitä jos mun työharjoittelupaikalle tapahtuu jotain eikä mulla ole varaa siihen taloon. Tai jos meidän välillä tapahtuu jotain." Hän rypistää otsaansa harmistuneena mutta hänen ilmeensä palaa nopeasti normaaliksi.
"Kulta, mä olen jo sanonut että mä maksaisin sen. Se oli mun idea ja mä tienaan neljä kertaa enemmän kuin sä", hän sanoo. Wow. Oletin että hän tienaa paljon, mutta en noin paljon.
"Mua ei kiinnosta kuinka paljon sä tienaat, mä en tykkää siitä ajatuksesta että sä maksaisit kaiken."
"Sä voit maksaa sitten vaikka kaapelin?" hän virnistää.
"Sen ja ostokset?" ehdotan. En osaa päättää puhunko enää teoreettisesti vai en.
"Sovittu. Ostokset.. Se kuulostaa kivalta eikö niin? Sä voisit tehdä mulle ruuan valmiiksi aina illalla kun mä tulen kotiin."
"Anteeksi mitä? Se olisi kyllä toisinpäin", nauran.
"Me voitaisiin vuorotella päiviä?"
"Sovittu."
"Eli sä muutat mun kanssa yhteen, vai?" En usko että olen koskaan nähnyt syvempää virnistystä hänen kasvoillaan.
"En mä niin sanonut, mä vaan.."
"Kai sä tiedät että mä pidän susta huolta? Aina", hän lupaa. Haluan kertoa hänelle etten halua että minusta pidetään huolta, haluan ansaita asioita ja maksaa oman osani asioista mutta minusta tuntuu ettei hän puhunut rahallisesti.
"Mä pelkään että tämä on liian hyvää ollakseen totta", myönnän vihdoin sekä Harrylle että itselleni.
Hän yllättää minut sanomalla, "Niin mäkin."
"Oikeasti?" Olen helpottunut siitä että hänestä tuntuu samalta.
"Joo, se ajatus käy mun mielessä koko ajan. Sä olet liian hyvä mulle ja mä vaan odotan että säkin ymmärrät sen ja mä toivon että niin ei tapahdu", hän sanoo ja hän keskittää katseensa tiehen.
"Ei niin tule tapahtumaan", sanon ja tarkoitan sitä.
Hän ei sano mitään.
"Okei", rikon hiljaisuuden.
"Okei mitä?"
"Okei. Mä muutan sun kanssa yhteen", hymyilen. Hän päästää suustaan hengähdyksen joka kuulostaa siltä kuin hän olisi pidättänyt sitä tunteja.
"Oikeasti?" Hänen hymykuoppansa tulevat näkyviin kun hän ravistaa päätään ja väläyttää hymyn.
"Joo."
"Sä et tiedäkään mitä tämä merkitsee mulle, Louis William Tomlinson." Hän laskee kätensä oman käteni päälle ja puristaa. Hän kääntyy tielleen ja ajatukseni alkavat laukata. Me oikeasti aiomme tehdä tämän, me muutamme yhteen. Minä ja Harry. Yksin. Koko ajan. Meidän omassa kodissamme. Meidän oma sänkymme. Meidän kaikki. Minua pelottaa ihan helvetisti mutta innostukseni on vahvempi kuin hermostuneisuuteni, ainakin tällä hetkellä.
"Älä kutsu mua mun koko nimellä tai mä muutan mieleni", kiusaan.
"Sä sanoit että vain sun kaverit ja perhe saa kutsua sua sillä nimellä, mä luulen että mä olen ansainnut sen", hän huomauttaa. Muistaako hän sen? Sanoin sen hänelle silloin kun me tapasimme.
"Hyvä huomio. Kutsu mua miksi ikinä haluatkaan", virnistän.
"Voi kulta, mä en olisi sanonut tuota jos mä olisin sä. Mulla on pitkä lista nimiä joilla mä haluaisin kutsua sua." Hänen hymynsä on viekas ja tiedän että hän tarkoittaa jotain pervoja nimiä. Oikeastaan haluan tietää mitä nimiä ne ovat mutta kiellän itseäni kysymästä ja puristan jalkani yhteen. Harry varmaan huomaa sen koska hänen hymynsä vain kasvaa. Suunnittelen kertovani hänelle miten pervo hän on mutta sanat hukkuvat kurkkuuni kun me käännymme hänen pihaansa. Piha on täynnä ihmisiä ja katu täynnä autoja.
"Hemmetti, mä en tiennyt että täällä on bileet tänäänkin. Nyt on vittu tiistai. Näetkö sä miten paskaa.." hän aloittaa.
"Ei se haittaa. Me voidaan vaan mennä suoraan sun huoneeseen", keskeytän yrittäen lievittää hänen ärtymystään.
"Okei", hän huokaisee.
Kun me kävelemme sisälle täpötäyteen taloon, Harry ja minä suuntaamme suoraan portaille. Juuri kun ajattelen että selvisin hänen huoneeseensa törmäämättä kehenkään tuttuun, huomaan rasvaiset hiekanvaaleat hiukset portaiden päässä. Jace.

Heiii kaikille !! Mä tajusin ku mä kirjotin tätä että tää eka kirja on oikeesti kohta loppu.. Enää 13 lukua ja saan sen helposti kirjotettua nyt tammikuun aikana. Mä en tiiä pitäskö mun olla ilonen vai surullinen siitä et tää eka osa loppuu :D
Niinn mitä luulette miks Harry haluaa noin innokkaasti muuttaa Louisin kaa yhteen? Ja mitä mieltä ootte siitä? (oon kyl tainnu kysyy ton jälkimmäisen ennenki mut kysyn nyt uudestaan)
Mä yritän jatkaa tätä huomenna mutta en tiiä ehinkö, mutta varmaan sit viimestään keskiviikkona :)