After (Larry-versio suomeksi)

Luku 66:

~~

Kun herään, minulla kestää hetki tajuta etten ole sängyssä Harryn kanssa. Aurinko paistaa ikkunasta ja nousen nopeasti istumaan. Kun silmäni tottuvat kirkkauteen, olen vakuuttunut että olen menossa sekaisin.
"Harry?" sanon hiljaa ja pyyhkäisen taas silmiäni.
"Hei", hän sanoo takaisin. Hän on oikeasti täällä.
"Mitä helvettiä sä teet täällä?" ärähdän. Minun sydämeeni sattuu jo nyt. Hän istuu tuolilla kyynärpäät polvissa.
"Louis, meidän täytyy puhua", hän sanoo ja pussit hänen silmiensä alla ovat selvästi näkyvissä.
"Oletko sä katsonut kun mä nukun?" kysyn.
"En tietenkään. Mä tulin vasta muutama minuutti sitten", hän sanoo. Mietin mahtoiko hän nähdä painajaisia ilman minua. Jos en olisi todistanut niitä itse, luulisin että nekin ovat osa hänen peliään, mutta muistan pidelleeni hänen hikisiä kasvoja käsissäni ja nähneeni pelon hänen vihreissä silmissään.
Pysyn hiljaa. En halua riidellä hänen kanssaan, haluan vain että hän menee pois. Vihaan sitä etten oikeasti halua hänen menevän pois, mutta hänen täytyy.
"Voidaanko me jutella?" hän toistaa ja minä ravistan päätäni. Hän kuljettaa molempia käsiään hiustensa läpi ja vetää syvään henkeä.
"Mun täytyy mennä tunnille", kerron hänelle.
"Liam meni jo, mä sammutin sun herätyksen. Kello on jo yksitoista."
"Sä teit mitä?!"
"Sä valvoit eilen myöhään ja mä ajattelin.." hän aloittaa.
"Miten sä kehtaat edes.. Lähde." Olen vihainen siitä että hän sammutti herätykseni, hän tietää mitä mieltä minä olen lintsaamisesta, mutta kipu hänen eilisestä käytöksestään on edelleen tuoreena ja se ylittää vihani, mutta en voi osoittaa heikkouttani tai hän käyttää sitä hyväkseen. Hän tekee niin aina.
"Sä oot mun huoneessa", hän huomauttaa. Kiipeän pois sängystä, välittämättä siitä että minulla on päälläni vain t-paita, hänen t-paitansa.
"Sä oot oikeassa, mä lähden", sanon ja pala kurkussani kasvaa entisestään ja kyyneleet uhkaavat pudota silmistäni.
"Ei, mä tarkoitin.. Mä tarkoitin että sä oot mun huoneessa, miksi?" Hänen äänensä on synkkä.
"En mä tiedä... Mä vaan.. Mä en saanut nukuttua", myönnän. Minun on lakattava puhumasta. "Se ei oikeastaan edes ole sun huone, mä olen nukkunut täällä yhtä monta kertaa kuin säkin. Itse asiassa nyt enemmänkin", huomautan.
"Eikö sun paita sopinut?" hän kysyy tuijottaen valkoista t-paitaa. Tietysti hän vielä pilkkaa minua.
"Siitä vaan, kiusaa mua ihan vapaasti", sanon ja kyyneleet kerääntyvät silmiini.
"En mä kiusannut sua." Hän nousee tuolilta ja ottaa askeleen lähemmäs minua. Peräännyn ja nostan käteni ylös pitämään hänet etäällä.
"Kuuntele mua nyt vaan, okei?"
"Mitä muuta sanottavaa sulla vielä mahdollisesti on, Harry? Me tehdään aina näin. Meillä on samat riidat uudelleen ja uudelleen, vain pahempina joka kerta. Mä en voi tehdä tätä enää, mä en voi", hengähdän.
"Mä sanoin että mä oon pahoillani siitä että mä suutelin häntä", Harry puolustaa.
"Ei tässä oo siitä kyse, tai no se on osa sitä mutta tässä on niin paljon muutakin. Se fakta ettet sä ymmärrä sitä, todistaa sen että me vaan tuhlataan aikaamme. Sä et koskaan voi olla se jonka mä tarvitsen, enkä mä ole se joka sä haluat mun olevan." Pyyhkäisen silmiäni kun hän katsoo ulos ikkunasta.
"Sä olet se joka mä haluan sun olevan."
Toivon että voisin uskoa häntä, toivon että hän ei olisi niin kykemätön tuntemaan.
"Sä et ole", on kaikki mitä saan sanotuksi. Tiedän hänen olevan tietoinen siitä että minä itken mutta en vain saa itseäni lopettamaan. Olen itkenyt niin monta kertaa sen jälkeen kun tapasin hänet ja jos sotkeudun hänen verkkoonsa uudelleen, se tulee aina olemaan niin.
"Mä en ole mitä?"
"Sä et ole se joka mä haluan sun olevan, sä et tee mitään muuta kuin satutat mua." Kävelen hänen ohitseen vierashuoneeseen hakemaan laukkuni. Vedän kiireesti housut jalkaani ja kerään tavarani. Harryn silmät seuraavat jokaista liikettäni.
"Etkö sä kuullut mitä mä kerroin sulle eilen?" hän vihdoin puhuu. Minä toivoin ettei hän ottaisi tätä puheeksi.
"Vastaa mulle", hän käskee.
"Joo.. Mä kuulin sut", vastaan, vältellen hänen katsettaan.
"Eikä sulla ole siihen mitään sanottavaa?" Hänen äänensä on vihamielinen.
"Ei", valehtelen. Hän astuu eteeni. "Liiku", pyydän. Harry on vaarallisen lähellä minua ja tiedän mitä hän aikoo tehdä kun hän nojautuu eteenpäin suutelemaan minua. Yritän perääntyä mutta hänen vahvat käsivartensa vetävät minut takaisin, pidellen minua paikallani. Hänen huulensa koskettavat omiani, hänen kielensä yrittää työntyä huulteni läpi mutta en suostu siihen.
"Vastaa mun suudelmaan, Lou", hän käskee.
"En." Työnnän hänen rintaansa.
"Kerro mulle ettet sä tunne samoin niin mä menen." Hänen kasvonsa ovat senttien päässä omistani, hänen hengityksensä kuumana kasvoillani.
"En tunnekaan", kerron hänelle. Minuun sattuu sanoa ne sanat, mutta hänen on mentävä.
"Tunnetpas. Mä tiedän sen." Hänen äänensävynsä on epätoivoinen.
"Enpäs Harry, etkä säkään. Sä et voi oikeasti uskoa että mä nielisin sen", sanon ja hän päästää irti.
"Sä et usko että mä rakastan sua?" hän henkäisee.
"En tietenkään, miten tyhmänä sä mua pidät?" sanon töykeästi. Hän tuijottaa minua hetken ennen kuin avaa suunsa ja sulkee sen uudelleen.
"Sä oot oikeassa", hän sanoo.
"Mitä?"
"Sä oot oikeassa, en niin. Mä en rakasta sua, mä vaan lisäsin draamaa tähän koko juttuun", hän nauraa kevyesti. Tiesin ettei hän tarkoittanut sitä, mutta se ei saa hänen rehellisyyttään sattumaan yhtään  vähempää. Osa minusta, suurempi osa jonka suostun hyväksymään, toivoi että hän oikeasti tarkoitti.
Hän seisoo oven vieressä kun kävelen ulos huoneesta, laukku kädessäni kun saavun portaikkoon.
"Louis kulta, mä en tiennyt että sä oot täällä", Karen hymyilee portaiden alapäästä. Hänen hymynsä katoaa kun hän huomaa levottoman olemukseni. "Ootko sä kunnossa?" hän kysyy. Hänen äänensä on selvästi huolestunut.
"Mä oon kunnossa. Mä olin lukittuna mun huoneen ulkopuolelle eilen illalla ja mä.."
"Karen", Harryn ääni sanoo takaani.
"Harry!" hänen hymynsä palaa vähän. "Haluaisitteko te kaksi jotain syötävää, aamupalaa? No, lounasta, nyt on keskipäivä", hän hymyilee.
"Ei kiitos, mä olin juuri lähdössä", kerron hänelle.
"Mä voin syödä", Harry sanoo. Karen näyttää yllättyneeltä kun hän katsoo minua ja sitten taas Harrya.
"Okei, hienoa! Mä oon keittiössä", hän kertoo Harrylle. kun hän katoaa näkyvistä, suuntaan ovelle.
"Minne sä oot menossa?" Harry tarttuu ranteeseeni. Kamppailen hetken kunnes hän päästää irti.
"Asuntolalle, niin kuin mä sanoin."
"Aiotko sä kävellä?"
"Mikä sussa on vialla? Sä käyttäydyt niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, niin kuin me ei oltaisi juuri riidelty, niin kuin sä et olisi tehnyt mitään. Sä olet oikeasti sekaisin, mä tarkoitan mielisairaala, lääkitys, pehmustetut seinät -sekaisin. Sä sanot mulle hirveitä asioita ja sitten yrität tarjota kyytiä?" En vain voi pysyä hänen mukanaan.
"Mä en itse asiassa sanonut mitään hirveää, mä vain sanoin etten mä rakasta sua, ja sä väität että sä jo tiesit sen. Ja toiseksi, mä en tarjonnut sulle kyytiä, mä vaan yksinkertaisesti kysyin aiotko sä kävellä takaisin." Hänen ylimielinen ilmeensä saa minut pyörryksiin. Miksi hän tulisi tänne etsimään minua jos hän ei välitä minusta? Eikö hänellä ole parempaa tekemistä kuin kiduttaa minua?
"Mitä mä tein?" kysyn viimein. Olen halunnut kysyä sitä jo jonkin aikaa mutta pelkäsin hänen vastaustaan.
"Mitä?"
"Mitä mä tein mikä sai sut vihaamaan mua? Sä voit saada käytännössä kenet haluat, ja sä tuhlaat sun aikaasi, ja mun aikaa kun sä yrität löytää uusia tapoja satuttaa mua. Mitä järkeä siinä on? Vihaatko sä mua niin paljon?" Yritän pitää ääneni matalana niin ettei Karen kuule minua.
"Ei se ole sitä. En mä vihaa sua, Louis. Sä vaan teit itsestäsi helpon kohteen, kyse on jahtaamisesta, eikö niin?" hän virnistää. Ennen kuin hän ehtii sanoa mitään muuta, Karen huutaa keittiöstä ja kysyy haluaako hän suolakurkkuja leipäänsä. Harry kävelee keittiöön ja vastaa hänelle, ja minä kävelen ulos ovesta kun kuulen hänen bootsiensa kopisevan kovaa lattiaa vasten.
Kävelen katua pitkin bussipysäkille. Olen ollut jo niin monelta tunnilta pois että voin saman tien lintsata koko loppupäivän ja hankkia auton. Onneksi bussi saapuu vain muutamaa minuuttia myöhemmin ja löydän paikan sen takaosasta.
"Kyse on vain jahtaamisesta, eikö niin?" hänen äänensä kaikuu päässäni kun istahdan penkille. Mietin sitä mitä Liam sanoi sydämen särkymisestä, että jos et rakasta henkilöä, sydämesi ei voi särkyä. Harry särkee sydämeni jatkuvasti, silloinkin kun luulen ettei siellä ole enää mitään särjettävää. Minä rakastan häntä. Minä rakastan Harrya.

Heii !! Mä lupasin et julkasen kaksi lukua kerralla tällee joulun kunniaksi ku sain ne kirjotettua ja saatan laittaa seuraavan luvun jo huomenna, mutta viimestään perjantaina :) Joten nauttikaa ja kirjottakaas mielipiteitä tästä luvusta :)