After (Larry-versio suomeksi)

Luku 46:

~~

Ärsyttävä pirinä herättää minut keskellä yötä. Melkein unohdin että Harry oli huoneessani. Miten me aina päädymme yhteen? Ja mikä tärkeämpää, mistä tuo ärsyttävä ääni kuuluu? Seuraan ääntä ja se johtaa Harryn taskulle, tietysti. Se  loppuu samantien kun saavun omalle sängylleni, joten käytän hetken huomioidakseni miten rauhalliselta Harry näyttää nukkuessaan. Hänen otsallaan ei ole sitä ainaista ryppyä, eivätkä hänen vaaleanpunaiset huulensa ole mutrussa. Huokaan ja käännyn ympäri vain kuullakseni sen pirinän alkavan uudelleen. Yritän saada käteni hänen taskuunsa. Jos hänen housunsa eivät olisi niin tiukat, olisin varmasti onnistunut ilman ongelmia.
"Mitä sä teet?" Harry mutisee. Jalkani kantavat minut samantien vähän matkan päähän sängyltä.
"Sun kännykkä alkoi soida ja se herätti mut", sanon kuiskaten siitä huolimatta että olemme ainoat ihmiset huoneessa. Katson hiljaisesti kun hän kaivelee taskuaan, hänellä on vähän vaikeuksia saada suuri kätensä mahtumaan tiukkojen housujen taskuun mutta onnistuneesti hän vetää puhelimensa esiin ja vastaa siihen.
"Mitä?" hän töksäyttää. Muutaman sekunin kuluttua hän pyöräyttää silmiään ja pyyhkäisee kädellään otsaansa.
"Mä en tule sinne takas tänään, mä oon kaverin talossa." Ai, me ollaan siis kavereita? Ei tietenkään, hän vain antaa sille henkilölle puhelimen toisessa päässä syyn minkä vuoksi hän ei tule takaisin tänään. Seison kiusallisena paikallani ja vaihdan painoani jalalta toiselle.
"Ei, sä et voi mennä mun huoneeseen. Sä tiedät sen, mä meen nyt takas nukkumaan, joten älä herätä mua uudestaan, ja mun ovi on lukossa eli älä tuhlaa aikaasi yrittämiseen." Hän lopettaa puhelun ja peruutan välittömästi taaksepäin. Harry on selvästi huonolla tuulella enkä halua olla se johon hän purkaa sen. Menen Tristanin sängylle ja etsin peittoa lattialta. Onnistuin jotenkin pudottamaan sen sinne etsiessäni äänen lähdettä.
"Anteeksi että mun kännykkä herätti sut", Harry sanoo hiljaa. "Se oli Molly." Vihani häntä kohtaan ei koskaan katoa.
"Ai", huokaan ja menen makaamaan, kasvot kohti omaa sänkyäni huoneen toisella puolella. Harry hymyilee minulle pienesti, ihan kuin hän tietäisi mitä ajattelen Mollystä. En voi olla huomioimatta sitä pientä innostusta joka minussa on koska Harry on täällä minun kanssani eikä Mollyn kanssa, vaikka Harryn käytöksessä ei olekaan mitään järkeä.
"Sä et tykkää Mollystä eikö niin?" Hän kierähtää kyljelleen ja katsoo minua, kun pyöritän päätäni.
"En oikeastaan, mutta kiltti älä kerro sille. Mä en halua mitään konflikteja tai teinidraamaa", pyydän. En voi luottaa Harryyn täysin mutta toivottavasti hän unohtaa kiduttaa minua tällä tiedolla.
"En mä kerro, enkä mäkään välitä hänestä erityisemmin", hän mumisee ja pyöräytän silmiäni.
"Joo, se todellakin näkyy että sä vihaat sitä." Kuulostan juuri niin sarkastiselta kuin oli tarkoituskin.
"En mä vihaa sitä. Tai siis, se on aika hauska mutta oikeastaan aika ärsyttävä", hän myöntää saaden kuplinnan sisälläni kasvamaan.
"No ehkä sun pitäisi lopettaa sen kanssa peuhaaminen", ehdotan ja pyörähdän selälleni ettei hän voi nähdä kasvojani.
"Onko sulla joku syy miksi mun pitäisi lopettaa se?"
"Ei... Tai siis jos se on sun mielestä ärsyttävä niin miksi sä jatkaisit sitä?" Tiedän etten halua kuulla vastausta mutta kysyn kuitenkin.
"Pysyäkseni varattuna luulisin."
Suljen silmäni ja vedän syvään henkeä. Harrysta ja Mollystä puhuminen satuttaa enemmän kuin pitäisi.
"Tuu makaamaan mun kanssa", hän ehdottaa keskeyttäen kateelliset ajatukseni.
"En."
"Älä viitsi, tuu nyt vaan. Mä nukun paremmin kun sä oot mun kanssa", hän myöntää ja nousen istumaan katsoakseni häntä.
"Mitä?" En voi peitellä yllättynyttä äänensävyäni. Riippumatta siitä tarkoittaako hän sitä vai ei, se saa minut sulamaan sisältä.
"Mä nukun paremmin kun sä oot mun kanssa. Viime viikonloppuna mä nukuin paremmin kuin mä oon nukkunut hetkeen." Hän rikkoo katsekontaktin kanssani ja katsoo alaspäin.
"Se oli varmaankin viski, enkä mä", yritän keventää hänen tunnustustaan, en tiedä mitä muutakaan tehdä tai sanoa.
"Eipäs, se olit sä", hän vakuuttaa.
"Hyvää yötä Harry." Käännyn ympäri. Jos hän jatkaa tällaisten asioiden sanomista ja minä jatkan kuuntelemista, olisin taas sulaa vahaa hänen käsissään.
"Mikset sä usko mua?" hän melkein kuiskaa.
"Koska sä teet näin aina, sä sanot muutaman kivan asian ja sitten sä käännät kytkintä ja jätät mut itkemään."
"Saanko mä sut itkemään?" Miten hän ei tiennyt sitä jo valmiiksi? Hän on nähnyt minun itkevän useammin kuin kukaan muu tuntemani.
"joo, tosi usein." Olen taas tunteellinen.
Kuulen sänkyni vingahtavan ja suljen silmäni. Hän pyyhkäisee sormillaan käsivarttani ja istuu sängyn reunalle. On liian myöhäistä, tai oikeastaan aikaista, tällaiselle, kello on vasta neljä aamuyöllä.
"Ei mun tarkoitus ole saada sua itkemään."
"Onpas. Se on juuri sun tarkoitus aina kun sä sanot loukkaavia asioita mulle. Ja kun sä pakotit mut kertomaan Natalielle meistä. Esimerkiksi, sä juuri sanoit että sä nukut paremmin mun kanssa, mutta jos mä olisin tullut makaamaan siihen sängylle, sillä hetkellä kun me herättäisiin, sä sanoisit että mä olen ruma, tai ettet sä voi sietää mua. Sä nöyryytit mua kun me oltiin siellä lammella, mä luulin että... Unohda se. Niitä kertoja on vaan niin monta", hengähdän.
"Tällä kertaa mä kuuntelen." Hänen silmissään on lukematon ilme.
"Mä vaan en ymmärrä miksi sä rakastat tämän pelin pelaamista niin paljon. Sä leikit mun kanssa kissaa ja hiirtä. Sä oot mukava, sitten sä oot ilkeä. Ja mä kuulin kun sä sanoit Tristanille että sä pilaisit mut jos sä tulisit mun lähelle, ja sitten sä oikeastaan pakotit mut autoon sun kanssa että sä voisit ajaa mut kotiin. Sua on vaan niin vaikea ymmärtää."
"En mä tarkoittanut sitä. Että mä pilaisin sut, mä vaan... En mä tiedä, joskus mä vaan sanon sellaisia asioita", hän puolustaa itseään.
"Miksi sä keskeytit kirjallisuuden?" kysyn vihdoin.
"Koska sä halusit että mä pysyn susta kaukana, ja mun piti pysyä susta kaukana."
"Joten mikset sä sitten pysy?" Olen jossain määrin tietoinen ilmapiirin muutoksesta ympärillämme. Jotenkin olemme siirtyneet lähemmäs toisiamme, vartalomme ovat vain muutamien senttien päässä toisistaan. Välillämme tuntuu aina olevan jonkinlainen magneettinen voima, vetäen meitä yhteen.
"En mä tiedä", hän puuskahtaa. Hän hieroo käsiään yhteen ja laskee ne sitten polvilleen.
Haluan sanoa jotain, mitä tahansa, mutta en voi kertomatta etten halua hänen pysyvän minusta kaukana ja että mietin häntä joka sekunti jokaisena päivänä.
"Voinko mä kysyä sulta jotain ja sä vastaat täysin rehellisesti?" Harry rikkoo vihdoin hiljaisuuden. Nyökkään.
"Oliko sulla... Oliko sulla ikävä mua tällä viikolla?" Se oli viimeinen asia jota odotin hänen kysyvän.

Moii :) Mulla ei oo kauheesti mitää sanottavaa mutta kertokaa mielipiteitä c: ja oikeesti mä en voi uskoo miten monta lukukertaa tällä jo on, siis ihan uskomatonta mä rakastan teitä kaikkia ♥♥♥