After (Larry-versio suomeksi)

Luku 25:

Olen sanaton. Harryn äänensävy ja tuhmat sanat saavat minut heikoksi, haavoittuvaiseksi ja hämmentyneeksi. Minusta on tullut jänis kettujen ansassa.

"Ei sun tarvitse myöntää sitä. Mä pystyn kertomaan sen muutenkin", hän sanoo. Hänen äänensä on niin ylimielinen mutta en voi tehdä muuta kuin pyörittää päätäni. Hänen hymynsä kasvaa ja peruutan seinää vasten. Hän ottaa askeleen minua kohti. Ei taas.

"Sun syke on kohonnut eikö niin? Sun suu on kuiva. Sulla on se tunne... Siellä alhaalla. Eikö niin Lewis?" Kaikki mitä hän sanoo on totta. Mitä enemmän hän puhuu minulle tällä tavalla, sitä enemmän haluan häntä. On outo tunne haluta jotakuta ja samaan aikaan vihata häntä. Vetovoima jota tunnen häntä kohtaan on täysin fyysistä, mikä on outoa miettien miten erilaisia hän ja Natalie ovat. En muista tunteneeni vetoa ketään muuta kuin Natalieta kohtaan.

Tiedän että hän voittaa jos en sano jotain nyt.

"Sä oot väärässä", mutisen ja hän hymyilee. Jopa hänen hymynsä lähettää sähkövirran lävitseni.

"Mä en ole koskaan väärässä", hän sanoo ja minä siirryn kauemmas seinästä ennen kuin hän voi työntää minut sitä vasten.

"Miksi sä jankutat että mä tyrkytän itseäni sulle kun sä aina ajat mut nurkkaan?" kysyn ja vihani työntyy ohi listalla jysähtäen raivostuttavaan tatuoituun poikaan.

"Koska sä teit ensimmäisen liikkeen mua kohti. Älä ymmärrä väärin, mä olin ihan yhtä yllättynyt kuin säkin", hän nauraa.

"Mä olin humalassa ja mulla oli ollut pitkä ilta, niin kuin mä jo kerroin sulle. Mä olin hämmentynyt koska sä olit mulle mukava, tai no sun versiosi mukavasta", sanon ja istun alas kivireunukselle ennen kuin päädyn seinää vasten. Hänelle puhuminen on niin uuvuttavaa.

"En mä ole niin töykeä sulle", hän sanoo. Lause kuulostaa enemmänkin kysymykseltä kuin huomautukselta.

"Kyllä, sä olet. Teet mitä tahansa ollaksesi ilkeä mulle. Eikä vaan mulle, vaan kaikille. Näyttää vaan siltä että sä oot erityisen vaikea mulle." En voi uskoa että olen näin rehellinen hänelle. Tiedän että on kyse vain minuuteista ennen kuin hän alkaa huutaa minulle.

"Ei se ole totta. En mä ole sulle töykeämpi kuin mä olen lopulle väestölle", hän virnistää ja minä nousen ylös. Tiesin etten voisi keskustella hänen kanssaan sivistyneesti.

"Mä en tiedä miksi mä tuhlaan aikaani!" huudan kävellessäni poispäin hänestä.

"Hei, mä oon pahoillani. Tuu vaan tänne takas."

Älähdän mutta jalkani liikkuvat ennen kuin aivoni tajuavat sitä. Seison vähän matkan päässä hänestä ja hän istuu reunakiveykselle jolla minä istuin aikaisemmin.

"Istu", hän vaatii ja tottelen.

"Sä istut kamalan kaukana", hän sanoo ja pyöräytän silmiäni. "Etkö sä luota muhun?"

"En tietenkään, miksi luottaisin?" Hänen naamansa venähtää pienesti kun sanani iskevät häneen mutta hän toipuu nopeasti. Miksi hän välittäisi siitä että luotanko häneen?

"Voidaanko me vaan sopia että pysytään kaukana toisistamme tai ollaan kavereita? Ei musta oo tappelemaan sun kanssa jatkuvasti", huokaisen ja hän siirtyy vähän lähemmäs. Hän vetää syvään henkeä ennen kuin hän puhuu. "En mä halua pysyä susta kaukana." Mitä? Sydämeni pomppaa ylös rinnastani.

"Siis... En mä usko että me voidaan pysyä kaukana toisistamme, kun mun paras kaveri on sun kämppis ja kaikkea. Joten oletan että meidän pitäisi yrittää olla kavereita." Yritän peittää pettymykseni hänen sanoihinsa, mutta tätähän minä haluan eikö niin? En voi jatkaa Natalien pettämistä suutelemalla Harryä.