After (Larry-versio suomeksi)

Luku 71:

~~

Kun me pääsemme sisään, Ken ja Karen molemmat istuvat olohuoneen sohvalla ja he nostavat katseensa meihin kun me kävelemme sisään.
"Harry! Mitä tapahtui?" Ken kysyy hätäisenä.
"Mä oon kunnossa", Harry mutisee.
"Mitä hänelle tapahtui?" Ken kääntyy minun puoleeni.
"Hän joutui tappeluun, mutta ei kertonut mulle kenen kanssa tai miksi", selitän.
"Mä seison tässä ihan vieressä ja mä sanoin että mä olen vittu kunnossa", hän sanoo vihaisesti.
"Älä puhu hänelle noin", valitan ja Harryn silmät suurenevat. Sen sijaan että hän huutaisi minulle, hän tarttuu käteeni ja vetää minut pois huoneesta. Kuulen Karenin ja Kenin puhuvan Harryn verisestä ulkomuodosta kun hän vetää minua yläkertaan. Kun me saavumme hänen huoneensa eteen, hän kääntää minut ympäri ja pitelee ranteitani seinää vasten, jättäen vartalojemme väliin vain muutaman sentin raon.
"Älä enää koskaan tee noin", hän sanoo tiukasti.
"Tee mitä? Päästä musta irti", sanon ja hän pyöräyttää silmiään ennen kuin päästää irti ja avaa makuuhuoneensa oven. Hän kävelee sänkyä kohti ja minä pysyttelen lähellä ovea. Ken ja Karen varmaan miettivät miksi Harry käy täällä niin usein, hän ei koskaan käynyt täällä aikaisemmin.
"Älä kerro mulle miten mun täytyy puhua mun isälle. Huolehdi omasta suhteestasi sun isän kanssa ennen kuin sä yrität sekaantua mun omaan." Heti kun sanat lähtevät hänen suustaan, hän tajuaa ne ja hän katsoo minua kun astun taaksepäin. "Mä oon pahoillani.. Mä en tarkoittanut sitä niin.. Ne sanat vain tuli ulos", hän yrittää pyydellä anteeksi.
"Ne vain tuli ulos, niin kuin aina, eikö niin?" En voi sille mitään että tunnen kyynelten polttelevan silmissäni. Kommentti isästäni oli vain liikaa, jopa Harryltä.
"Lou, mä.." hän aloittaa mutta lopettaa sitten. Mitä minä edes teen täällä? Miksi minä luulen että hän lopettaisi jatkuvien loukkauksien laukomisen niin pitkäksi aikaa että voisin oikeasti kerrankin keskustella hänen kanssaan? Koska minä olen idiootti, siksi.
"Ei se haittaa, oikeasti. Sellainen sä olet, niin sä vain teet. Sä etsit ihmisten heikkoudet ja käytät niitä hyväksesi. Sä käytät niitä sun hyödyksesi. Miten kauan sä olet odottanut että sä saat sanoa jotain mun isästä? Sä olet varmaan odottanut sitä tilaisuutta siitä saakka kun sä tapasit mut!" huudan.
"Hemmetti! Enpäs! Mä en ajatellut kun mä sanoin sen! Säkään et ole tässä viaton, sä ärsytät mua tahallasi!" hän huutaa jopa kovempaa kuin minä.
"Ärsytän sua? Mä ärsytän sua? Ole kiltti ja valaise mua vähän!" melkein kiljun. Tiedän että kaikki talossa voivat kuulla minut mutta kerrankaan en välitä siitä.
"Sä aina kokeilet mun rajoja! Sä jatkuvasti riitelet mun kanssa! Sä menet treffeille Zaynin kanssa, siis vittu! Luuletko sä että mä haluan olla tällainen? Luuletko sä että mä tykkään siitä voimasta mikä sulla on mun yläpuolella? Mä vihaan sitä että sä pääset mun ihon alle, mä inhoan sitä että mä en voi lakata ajattelemasta sua! Mä vihaan sua.. Oikeasti! Sä olet niin mahtaileva, pieni.." hän keskeyttää ja katsoo minua. Pakotan itseni katsomaan häntä takaisin, esittäen ettei hän juuri repinyt minua kappaleiksi jokaisella tavulla.
"Juuri tätä mä tarkoitan!" Harry kuljettaa sormiaan hiuksissaan samalla kun hän harppoo ympäri huonetta. "Sä.. Sä saat mut sekaisin, kirjaimellisesti hulluksi! Ja sitten sulla on pokkaa kysyä rakastanko mä sua? Miksi sä edes kysyisit jotain sellaista? Koska mä sanoin sen kerran, vahingossa? Mä kerroin sulle jo etten mä tarkoittanut sitä, joten miksi sä kysyisit uudelleen? Sä tykkäät torjutuksi tulemisesta, eikö niin? Siksi sä et halua jättää mua rauhaan, eikö niin?" hän kiljuu minulle ja haluan vain juosta, juosta pois tästä huoneesta enkä enää koskaan katsoa takaisin.
"Ei, mä en halua jättää sua rauhaan koska mä rakastan sua", myönnän vihdoin. Peitän suuni käsilläni, toivoen että voisin työntää sanat takaisin sisään. Mutta hän ei voi satuttaa minua pahemmin,  enkä halua jäädä miettimään mitä hän olisi sanonut jos olisin kertonut hänelle. Minä pärjään jos hän ei  rakasta minua, hankkiuduin tähän tilanteeseen tietäen millainen hän on.
"Sä mitä?" hän näyttää hämmästyneeltä. Hän räpsyttelee silmiään tiheästi, kuin yrittäen sisäistää sanat.
"Siitä vaan, kerro mulle taas miten paljon sä vihaat mua. Kerro miten typerä mä olen kun mä rakastan jotain joka ei voi sietää mua", sanon melkein vinkaisten. Ääneni kuulostaa lähes vieraalta. Pyyhkäisen silmiäni ja katson häntä uudelleen. "Nyt mä menen", sanon. Minusta tuntuu kuin olisin ollut taistelussa jossa minut on kukistettu. Minun täytyy lähteä tilanteesta hoitamaan sisäisiä haavojani. Kun pääsen ovelle, Harry ottaa yhden pitkän harppauksen sulkeakseen raon välissämme. Kieltäydyn katsomasta häntä kun hän laskee kätensä olalleni. "Hemmetti, älä mene." Hänen äänensä on täynnä jotain tunnetta, mutta mitä tunnetta, sitä en tiedä.
"Säkö rakastat mua?" hän kuiskaa ja asettaa haavoittuneen kätensä leukani alle ja nostaa päätäni pystyyn niin että katson häntä suoraan silmiin. Vedän katseeni muualle ja nyökkään hitaasti, odottaen hänen nauravan päin naamaani.
"Miksi?" hänen henkäyksensä tuntuu kuumana puuskana kasvoillani. Nostan vihdoin katseeni takaisin hänen silmiinsä, ja hän näyttää.. Pelokkaalta?
"Mitä?" kysyn pehmeästi.
"Miksi sä rakastat.. Miten sä voit mahdollisesti rakastaa mua?" Hänen äänensä särkyy ja hän tuijottaa minua ja minusta tuntuu kuin seuraavilla sanoillani olisi paljon enemmän merkitystä kuin odotin. Minulla ei ole mitään muuta selitystä kuin se että minä vain rakastan. Hän saa minut hulluksi, hän tekee minusta vihaisemman kuin olen koskaan ennen ollut, mutta jotenkin minä rakastuin häneen, kovaa. "Miten sä et tiennyt että mä rakastan sua?" kysyn sen sijaan, että olisin vastannut hänelle. Eikö hän oikeasti usko että minä voisin rakastaa häntä?
"Sä sanoit mulle ettet sä rakasta mua, ja sä menit treffeille Zaynin kanssa. Sä aina jätät mut, sä jätit mut sinne rappusille aikaisemmin, silloin kun mä pyysin sulta uutta mahdollisuutta. Mä kerroin sulle että mä rakastan sua ja sä hylkäsit mut. Tiedätkö sä miten vaikeaa se oli mulle?" hän sanoo. Luulen näkeväni kosteutta hänen silmäkulmissaan mutta todennäköisesti vain kuvittelen sen. Olen aivan liian tietoinen hänen kovettuneista sormistaan leukani alla. "Sä otit sen takaisin ennen kuin mä ehdin edes tajuta mitä sä sanoit, sä olet tehnyt monia asioita jotka on satuttanut mua, Harry", kerron hänelle ja hän nyökkää.
"Mä tiedän.. Mä oon pahoillani. Anna mun korvata se sulle? Mä tiedän etten mä ansaitse sua, mulla ei ole oikeutta edes kysyä tätä.. Mutta ole kiltti, vielä yksi mahdollisuus. Mä en lupaa etten mä riitele sun kanssa, tai etten mä suutu sulle, mutta mä lupaan antaa itseni sulle, kokonaan. Kiltti, anna mun vaan yrittää olla sitä mitä sä tarvitset." Harry kuulostaa niin epävarmalta itsestään, se muuttaa sisälmykseni nesteeksi.
"Mä haluan ajatella että tämä voi toimia, mutta mä en vain tiedä miten se voisi, niin paljon vahinkoa on jo aiheutunut." Silmäni pettävät minut kun kyyneleet alkavat pudota silmistäni. Harry nostaa sormensa leualtani ja pyyhii kyyneleet.
"Muistatko sä kun sä kysyit multa ketä mä rakastan eniten koko maailmassa?" hän kysyy. Hänen huulensa ovat muutaman sentin päässä omistani. Nyökkään vastaukseksi, miten hän voi muistaa sen? Siitä tuntuu olevan niin kauan enkä ajatellut hänen kiinnittäneen huomiota.
"Se oot sä. Sä oot se henkilö jota mä rakastan eniten maailmassa." Hänen sanansa yllättävät minut ja helpottavat kipua rinnassani.
"Eihän tämä ole osa jotain sun sairasta peliä?" kysyn ennen kuin annan itselleni luvan uskoa häntä ja muuttua sulaksi vahaksi hänen käsissään.
"Ei, Louis. Mä oon kyllästynyt peleihin, mä vaan haluan sut. Mä haluan olla sun kanssa, oikeassa suhteessa. Sun täytyy tottakai ottaa ohjat käsiisi koska mä en tiedä mitä helvettiä se edes tarkoittaa", hän nauraa ja liityn mukaan.
"Mulla on ollut ikävä sun naurua, mä en ole kuullut sitä tarpeeksi. Mä haluan olla se, joka saa sut nauramaan, eikä itkemään. Mä tiedän että mussa on paljon käsiteltävää.." hän sanoo mutta keskeytän hänet painamalla huuleni hänen omiaan vasten. Hänen huulensa ovat kiireiset ja pystyn maistamaan veren hänen haljenneesta huulestaan. Polveni meinaavat pettää allani kaikesta siitä energiasta minkä tunnen virtaavan lävitseni. Tuntuu että siitä olisi niin kauan kun viimeksi tunsin hänen suunsa omallani. Rakastan tätä vahingoittunutta, itseinhoista kusipäätä niin paljon että pelkään sen murskaavan minut. Hän nostaa minut ylös ja kiedon reiteni hänen ympärilleen, työntäen sormeni hänen hiuksiinsa. Hän voihkaisee suuhuni ja minä päästän suustani hengähdyksen, vetäen hänen hiuksiaan kovempaa. Kieleni pyyhkäisee hänen alahuulensa päältä ja Harry vinkaisee, ja minä vetäydyn kauemmas.
"Kenen kanssa sä jouduit tappeluun?" kysyn ja hän nauraa.
"Sä kysyt tota nyt?"
"Joo, mä haluan tietää", hymyilen.
"Sulla on aina niin paljon kysymyksiä, enkö mä voi vastata niihin myöhemmin?" hän mutristaa huuliaan.
"Et, kerro mulle."
"Vaan jos sä jäät tänne." Hän pitelee minua itseään vasten tiukemmin. "Jooko?" hän pyytää.
"Okei", hengähdän ja suutelen häntä uudelleen, unohtaen kysymykseni.

Heii :) vihdoinki luku jota te kaikki (ehkä) ootte odottaneet :D
Mä ajattelin että mä voisin kirjottaa tän ensimmäiset luvut ihan kokonaan uudestaan koska ku mä luen niitä välillä niin niissä on oikeesti tosi paljo suomennosvirheitä tai tyhmän kuulosia lauseita, joten jos mä alan kirjottamaan niitä uudestaan niin sillon uusia lukuja tulee vähän harvemmin, mutta mä en oo vielä ihan varma siitä. Voi olla että mä kirjotan tän ekan kirjan ensi kokonaan loppuun (tässä on vielä suunnilleen 30 lukua) ja sitte korjaan niitä ensimmäisiä lukuja. Anyways, mä julkasen vielä toisen luvun tänään koska tää on vähän lyhempi ku yleensä, mutta kertokaa mielipiteitä :)

btw, mun 6-vuotias sisko laulaa tällä hetkellä Drag me downia ja se osaa sen kokonaan ulkoa.. Keneltäköhän se on sen oppinu :))