After (Larry-versio suomeksi)

Luku 2

A/N !! Mulla ei oo ollu kauheesti aikaa eikä innostusta kirjottaa, ja sen vuoksi kesti näin kauan saada uusi luku, anteeks siitä. Mutta nyt mulla pitäis olla aikaa, ainaki loppuviikosta joten yritän saada viimestään viikonloppuna uuden luvun :) Ja yritän myös pitää tän tarinan suomennokset mahdollisimman samanlaisina, mutta yritän tottakai myös saada tämän kuulostamaan fiksulta. Kertokaa kuitenki jos joku lause kuulostaa hassulta tms. niin korjaan :)

"Perillä!" äitini huudahtaa kun ajamme kiviportin läpi kampukselle.

Alue näyttää yhtä mahtavalta luonnossa kuin se näytti esitteissä ja netissä, olen vaikuttunut. Rakennukset ovat vanhoja ja elegantteja. Sadat ihmisiset, vanhemmat halaamassa ja suukottamassa lapsiaan hyvästiksi, toisluokkalaiset omissa ryhmissään pukeutuneena päästä varpaisiin yliopiston vaatteisiin, ja muutamat eksyneet ja kummastuneet harhailijat täyttävät alueen. Kampuksen koko on pelottava, mutta toivottavasti muutaman viikon jälkeen tuntisin oloni kotoisaksi. Opastus on lyhyt ja istun yksin, niin kuin tavallisestikin. Ilmeisen mukava keski-ikäinen nainen antaa minulle ylioppilasasuntoni avaimen ja lähettää minut tieheni. Tunnen oloni jo vapaammaksi kuin olen tuntenut viimeiseen kahdeksaantoista vuoteen.

"Mä haluan nähdä sun huoneen ennen kuin mä lähden, rakas. Mä en voi uskoa että sä olet yliopistossa! Mun ainoa poika, opiskelee yliopistossa, asuu omillaan. Mä en vain voi uskoa sitä", äiti vinkaisee ja pyyhkii silmiään, varoen sotkemasta meikkiään. Natalie seuraa meitä kun kannan laukkujani suunnistaessamme käytävän läpi.

"No niin, pidä huolta siitä että muistat kaiken jonka kerroin sinulle, sä et halua tehdä mitään mikä pilaisi tulevaisuutesi." Hän tarkistaa ajan rannekellostaan, kellosta, johon hänellä ei varmasti ollut varaa, mutta osti sen kuitenkin.

"Se on B22... Me olemme C-käytävässä", kerron heile. Onneksi näen suuren B-kirjaimen maalattuna seinään. "Täällä", ohjaan ja he seuraavat. Olen kiitollinen siitä, että otin mukaani vain muutamia vaatteita, peiton ja joitain suosikkikirjojani, se tarkoittaa sitä että minulla on vähemmän kannettavaa.

"B22", äitini mutisee. Hänen korkonsa ovat hävyttömän korkeat juuri kävelemäämme matkaan verrattuna. Liu'utan avaimen vanhassa puuovessa olevaan avaimenreikään. Ovi aukeaa narahtaen ja äitini henkäisee. Huone on pieni, siellä on kaksi pikkuista sänkyä ja kaksi työpöytää. Etsin katseellani syytä äitini yllättyneisyydelle. Toinen puoli huoneesta on peitetty musiikkijulisteisiin. Suurin osa niistä on sellaisten bändien julisteita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Jäsenten kasvot ovat lävistysten ja tatuointien peitossa. Sängyllä makaavalla pojalla on punaiset hiukset, silmät rajattu mustalla kajaalilla ja hänen kätensä ovat täynnä tatuointeja.

"Hei", tuntematon poika sanoo, hymyillen minulle. Hänen hymynsä on melko kiehtova, suureksi yllätyksekseni. "Mä olen Tristan", hän sanoo ja nousee kyynärpäidensä varaan.

"H-hei.. Mä olen Louis", änkytän, kaikki käytöstapani lentäen ovesta ulos.

"Tervetuloa WSU: un, jossa huoneet ovat pieniä ja bileet valtavia", hänen päänsä nytkähtää taaksepäin hänen alkaessaan nauraa. Äitini leuka on loksahtanut auki ja Natalie liikuskelee epämukavasti. Tristan kävelee luokseni ja taputtaa minua selälle. Ovelta kuuluu koputus kun pudotan laukkuni lattialle ja toivon, että tämä on vain jokin sairas vitsi.

"Sisään!" uusi huonekaverini huutaa. Ovi aukeaa ja kaksi poikaa sekä tyttö kävelevät sisään. Tyttöjä sisällä poikien huoneessa heti ensimmäisenä päivänä? Ehkä Washington State oli huono valinta. Äitini näyttää siltä kuin voisi pyörtyä hetkenä minä hyvänsä. En syyttäisi häntä siitä.

"Hei, säkö olet Tristanin kämppis?" punahiuksinen tyttö kysyy. Hänellä ei ole yhtä monta tatuointia kuin pojilla, mutta jotain kuitenkin.

"Öö... Joo. Mun nimi on Louis", onnistun sanomaan.

"Mä oon Niall ja tämä on Steph", blondi poika sanoo osoittaen tyttöä. "Sä tuut vielä rakastamaan tätä paikkaa." Pojan hymy on lämmin ja kutsuva kovasta ulkomuodostaan huolimatta.

"Mä oon valmis", Tristan sanoo sujauttaen conversensa jalkaansa. Minun katseeni siirtyy pitkään ruskeahiuksiseen poikaan, joka nojaa seinää vasten. Hänen hiuksensa ovat laineileva kuontalo hänen päässään, työnnettynä pois hänen otsaltaan ja hänellä on lävistys kulmassaan ja huulessaan. Katseeni kulkee alas hänen mustaan t-paitaansa ja hänen käsivarsiinsa, jotka on myös peitetty tatuointeihin, senttiäkään koskematonta ihoa ei ole näkyvissä. Odotan hänen esittelevän itsensä, mutta hän ei tee sitä. Sen sijaan hän pyöräyttää silmiään ärsyyntyneenä ja vetää kännykän tiukkojen, mustien farkkujensa taskusta. Hän ei todellakaan ole yhtä ystävällinen kuin hänen blondi ystävänsä tai tyttö.

"Nähdään Louis", Steph sanoo ja he neljä lähtevät huoneesta. Päästän ulos pitkän huokauksen. Olisi vähättelyä, jos sanoisi että tuo oli epämukavaa.

"Sä hankit uuden huoneen!" äitini huutaa heti kun ovi menee kiinni.

"En mä voi", huokaan. "Ei se mitään äiti. Mä oon varma ettei hän kuitenkaan tule viettämään aikaa täällä", yritän vakuuttaa häntä ja samalla myös itseäni.

"Ei todellakaan, me mennään nyt vaihtamaan sun huone. Sä et ole samassa huoneessa noiden punkkareiden kanssa!" hän kirkuu.

"Äiti... Kiltti, katsotaan nyt vaan miten se sujuu. Jooko?" pyydän.

"Selvä", hän sylkäisee ulos suureksi yllätyksekseni.