After (Larry-versio suomeksi)

Luku 68:

"Louis!" kuulen Harryn huutavan takaani mutta kävelen vain nopeampaa. Tunnen oloni haavoittuvaisemmaksi nyt kun Liam ei ole täällä. Tunnen kevyen kosketuksen käsivarrellani. Tiedän että se on Harry siitä miten ihoani kihelmöi.

"Mitä!" huudan. Hän ottaa askeleen taaksepäin ja pitää kädessään muistivihkoa.

"Sä pudotit tämän", hän kertoo minulle. Ai. Helpotus ja pettymys kamppailevat sisälläni keskenään.

"Ai kiitti", mumisen ja nappaan vihon häneltä. Hänen katseensa kohtaa omani ja minulta kestää hetki tajuta että me seisomme keskellä ruuhkaista jalkakäytävää, vain tuijottaen toisiamme. Harry ravistaa hiuksiaan ja työntää ne kädellään taakse ennen kuin hän kääntyy ja kävelee pois. Suuntaan autolleni ja sen sijaan että ajaisin suoraan asuntolalle, ajan Liamin talolle. En aikonut mennä ennen viittä ja kello on nyt vasta kolme mutta en voi istua huoneessani siihen saakka. Olen oikeasti tullut hulluksi sen jälkeen kun Harry tuli elämääni.

Saapuessani perille, Karen avaa oven valtava hymy kasvoillaan ja kutsuu minut sisään.

"Mä olen tällä hetkellä yksin, Liam ja Danielle ovat kaupassa hakemassa mulle muutamia asioita ja Ken on töissä", hän kertoo minulle kun minä seuraan häntä keittiöön.

"Ei se haittaa, anteeksi kun mä tulin näin paljon etuajassa."

"Älä pyydä anteeksi, sä voit auttaa mua kokkaamaan", hän nauraa. Karen ojentaa minulle leikkuulaudan ja muutaman sipulin ja perunan pilkottavaksi, ja me puhumme säästä ja tulevasta talvesta.

"Haluatko sä edelleen auttaa mua saamaan kasvihuoneen kuntoon? Se on ilmastoitu joten meidän ei tarvitse huolehtia talvesta", hän kertoo.

"Joo, tottakai. Se olisi kivaa."

"Hienoa, ehkä huomenna? Ensi viikolla mä olen kiireinen", hän nauraa. Hänen ja Kenin häät. Yritän hymyillä Karenille takaisin.

"Joo, varmasti", nauran. Toivon että olisin saanut Harryn tulemaan mukaan, mutta se oli mahdotonta silloin ja nyt se on vielä mahdottomampaa. Karen hymyilee ja laittaa kanan uuniin.

"Onko Harry tulossa tänään syömään?" Hän vaikuttaa vähän hermostuneelta kysyessään.

"Ei hän ole tulossa", sanon ja käännän katseeni lattiaan.

"Onko kaikki teidän välillä kunnossa? Mä en halua udella liikoja."

"Ei se haittaa." Voisin yhtä hyvin kertoakin hänelle. "Mä en usko että kaikki on kunnossa."

"Ai, ikävä kuulla. Mä ajattelin että teillä kahdella oikeasti oli jotain. Mutta mä ymmärrän ettet sä voi olla jonkun sellaisen kanssa joka pelkää näyttää tunteensa", hän sanoo. Mitä?

"Mitä sä tarkoitat?"

"No mä en tunne Harrya niin hyvin kuin mä toivoisin tuntevani, mutta mä tiedän että hän on erittäin sulkeutunut, tunteiden osalta. Ken usein valvoi koko yön ollessaan huolissaan Harrystä. Hän on aina ollut onneton lapsi, hän ei edes sanonut äidilleen rakastavansa häntä", hän kertoo minulle, silmät kosteina.

"Mitä?" sanon uudelleen.

"Hän vain ei suostunut sanomaan sitä, mä en ole varma miksi. Ken ei muista yhtäkään kertaa kun Harry olisi sanonut rakastavansa kumpaakaan heistä. Se on oikeasti surullista, myös Harrylle", Karen jatkaa kuivaten silmiään. Joksikin joka kieltäytyy sanomasta kenellekään, edes omille vanhemmilleen, rakastavansa heitä, Harry todellakin oli nopea käyttämään niitä sanoja minua vastaan, vihamielisellä tavalla.

"Hän on... Häntä on vaikea ymmärtää", on kaikki mitä keksin sanoa.

"Joo, niin on. Mä toivon että sä silti käyt täällä vaikka te kaksi ette saisikaan välejänne selvittettyä."