Olen sanaton. Harryn äänensävy ja tuhmat sanat saavat minut heikoksi, haavoittuvaiseksi ja hämmentyneeksi. Minusta on tullut jänis kettujen ansassa.
"Ei sun tarvitse myöntää sitä. Mä pystyn kertomaan sen muutenkin", hän sanoo. Hänen äänensä on niin ylimielinen mutta en voi tehdä muuta kuin pyörittää päätäni. Hänen hymynsä kasvaa ja peruutan seinää vasten. Hän ottaa askeleen minua kohti. Ei taas.
"Sun syke on kohonnut eikö niin? Sun suu on kuiva. Sulla on se tunne... Siellä alhaalla. Eikö niin Lewis?" Kaikki mitä hän sanoo on totta. Mitä enemmän hän puhuu minulle tällä tavalla, sitä enemmän haluan häntä. On outo tunne haluta jotakuta ja samaan aikaan vihata häntä. Vetovoima jota tunnen häntä kohtaan on täysin fyysistä, mikä on outoa miettien miten erilaisia hän ja Natalie ovat. En muista tunteneeni vetoa ketään muuta kuin Natalieta kohtaan.
Tiedän että hän voittaa jos en sano jotain nyt.
"Sä oot väärässä", mutisen ja hän hymyilee. Jopa hänen hymynsä lähettää sähkövirran lävitseni.
"Mä en ole koskaan väärässä", hän sanoo ja minä siirryn kauemmas seinästä ennen kuin hän voi työntää minut sitä vasten.
"Miksi sä jankutat että mä tyrkytän itseäni sulle kun sä aina ajat mut nurkkaan?" kysyn ja vihani työntyy ohi listalla jysähtäen raivostuttavaan tatuoituun poikaan.
"Koska sä teit ensimmäisen liikkeen mua kohti. Älä ymmärrä väärin, mä olin ihan yhtä yllättynyt kuin säkin", hän nauraa.
"Mä olin humalassa ja mulla oli ollut pitkä ilta, niin kuin mä jo kerroin sulle. Mä olin hämmentynyt koska sä olit mulle mukava, tai no sun versiosi mukavasta", sanon ja istun alas kivireunukselle ennen kuin päädyn seinää vasten. Hänelle puhuminen on niin uuvuttavaa.
"En mä ole niin töykeä sulle", hän sanoo. Lause kuulostaa enemmänkin kysymykseltä kuin huomautukselta.
"Kyllä, sä olet. Teet mitä tahansa ollaksesi ilkeä mulle. Eikä vaan mulle, vaan kaikille. Näyttää vaan siltä että sä oot erityisen vaikea mulle." En voi uskoa että olen näin rehellinen hänelle. Tiedän että on kyse vain minuuteista ennen kuin hän alkaa huutaa minulle.
"Ei se ole totta. En mä ole sulle töykeämpi kuin mä olen lopulle väestölle", hän virnistää ja minä nousen ylös. Tiesin etten voisi keskustella hänen kanssaan sivistyneesti.
"Mä en tiedä miksi mä tuhlaan aikaani!" huudan kävellessäni poispäin hänestä.
"Hei, mä oon pahoillani. Tuu vaan tänne takas."
Älähdän mutta jalkani liikkuvat ennen kuin aivoni tajuavat sitä. Seison vähän matkan päässä hänestä ja hän istuu reunakiveykselle jolla minä istuin aikaisemmin.
"Istu", hän vaatii ja tottelen.
"Sä istut kamalan kaukana", hän sanoo ja pyöräytän silmiäni. "Etkö sä luota muhun?"
"En tietenkään, miksi luottaisin?" Hänen naamansa venähtää pienesti kun sanani iskevät häneen mutta hän toipuu nopeasti. Miksi hän välittäisi siitä että luotanko häneen?
"Voidaanko me vaan sopia että pysytään kaukana toisistamme tai ollaan kavereita? Ei musta oo tappelemaan sun kanssa jatkuvasti", huokaisen ja hän siirtyy vähän lähemmäs. Hän vetää syvään henkeä ennen kuin hän puhuu. "En mä halua pysyä susta kaukana." Mitä? Sydämeni pomppaa ylös rinnastani.
"Siis... En mä usko että me voidaan pysyä kaukana toisistamme, kun mun paras kaveri on sun kämppis ja kaikkea. Joten oletan että meidän pitäisi yrittää olla kavereita." Yritän peittää pettymykseni hänen sanoihinsa, mutta tätähän minä haluan eikö niin? En voi jatkaa Natalien pettämistä suutelemalla Harryä.
"Okei, eli kavereita?"
"Kavereita", hän suostuu ja ojentaa minulle kätensä ravistettavaksi.
"Ei panokavereita", muistutan häntä ja tunnen veren kohoavan poskilleni. Hän naurahtaa ja leikkii kulmalävistyksellään. "Mikä saa sut sanomaan noin?"
"Ihan kuin et tietäisi, Tristan kertoi jo minulle."
"Mistä?" hän kysyy.
"Susta ja sun valloituksista." Yritän väärentää naurahduksen mutta se tulee ulos yskäisynä. Hän kohottaa minulle kulmaansa mutta en huomioi sitä.
"No mulla on tyttöjä ja poikia joita mä panen, mutta mitä se sua liikuttaa?" Hän on niin huoleton koko asiasta, kun taas minä olen järkyttynyt. Minua ei pitäisi vaivata kuulla hänen myöntävän makaavansa muiden ihmisten kanssa, mutta se vaivaa. Hän ei ole minun, Natalie on. Natalie on. Natalie on, muistutan itseäni.
"Ei se vaivaakaan, mä en vain halua että sä luulet mun olevan yksi niistä tyypeistä."
"Aww... Oletko sä mustasukkainen Lewis?" hän pilkkaa minua ja minä tönäisen häntä. En helvetissä ikinä myöntäisi sitä.
"En ehdottomasti en ole. Olen pahoillani niiden ihmisten puolesta", sanon saaden hänet nauramaan.
"Voi, ei sun pitäisi. He nauttivat siitä. Luota muhun."
"Selvä, selvä, mä tajuan sen. Vaihda puheenaihetta jooko", älähdän ja nojaan päätäni taaksepäin katsoakseni ylös taivaalle. Minun täytyy selvittää kuva Harrystä useiden ihmisten kanssa pois päästäni. "Eli sä yrität olla mulle mukavampi?"
"Toki. Yritätkö sä olla vähemmän tiukkis ja vittumainen koko ajan?"
"En mä ole vittumainen, sä vaan olet inhottava", alan nauraa ja hän liittyy siihen.
Se on mukava muutos toisillemme huutamisesta luokassa. Tiedän ettemme ole oikeastaan selvittäneet suurta ongelmaa joka on tunteet joita minulla saattaa tai ei saata olla häneen, mutta jos vain voin saada hänet lopettamaan minun suutelemiseni, voin taas keskittyä Nataliehen ja lopettaa tämän hirveän kehän ennen kuin se pahenee.
"Katso nyt meitä, kaksi kaverusta." Hänen aksenttinsa on niin miellyttävä silloin kun hän ei ole töykeä.
Helvetti, se on silloinkin kun hän on töykeä, mutta kun hänen äänensä on pehmeä, hänen aksenttinsa tekee siitä niin paljon pehmeämmän, kuin samettia. Se tapa miten sanat vierähtävät hänen kieleltään ja hänen vaaleanpunaisilta huuliltaan.. En voi ajatella hänen huuliaan. Revin silmäni irti hänen kasvoistaan ja nousen ylös, pyyhkäisten khakihousujani.
"Noi housut on niin kamalat Lou, jos me aiotaan olla kavereita sä et voi enää käyttää niitä." Hetken ajan olen loukkaantunut mutta kun katson häneen näen hänen hymyilevän. Tämä on varmaankin hänen tapansa vitsailla, silti töykeä mutta parempi kuin se ilkeä tapa miten hän yleensä käyttäytyy.
Puhelimeni alkaa täristä. Se on hälytykseni joka menee päälle. "Mun täytyy mennä takaisin opiskelemaan."
"Sä laitat hälytyksen opiskeluun?"
"Mä laitan hälytyksen moniin asioihin joita mä teen, se on vaan tapa." Toivon että hän antaa tämän asian olla.
"Meidän pitäisi tehdä jotain hauskaa huomenna tuntien jälkeen", hän ehdottaa. Kuka tämä henkilö on ja missä on Harry?
"Mä en usko että mun käsitys hauskasta on sama kuin sun." En voi edes kuvitella mitä 'hauska' on Harrylle.
"No me vaan uhrataan muutama kissa ja sitten poltetaan muutama talo maan tasalle." En voi estää kikatusta pääsemästä suustani ja hän hymyilee takaisin.
"Oikeasti, sun pitäisi välillä pitää hauskaa, ja nyt kun me ollaan uusia kavereita niin meidän pitäisi tehdä jotain hauskaa." Tarvitsen hetken aikaa harkitakseni pitäisikö minun olla yksin Harryn kanssa ennen kuin vastaan hänelle.
Ennen kuin voin vastata hänelle hän kääntyy lähteäkseen pois. "Hyvä, olen iloinen että suostut. Nähdään huomenna", hän sanoo ja sitten hän on poissa.
En sano mitään takaisin, istun vain uudelleen kiveykselle. Minun pääni pyörii viimeisen Harryn kanssa viettämäni kahdenkymmenen minuutin vuoksi. Hän oikeastaan tarjosi minulle seksiä, kertoen minulle ettei minulla ole aavistustakaan miten hyvältä hän voisi saada minun oloni tuntumaan. Sitten muutaman minuutin päästä hän suostui yrittämään olemaan mukava minulle. Me nauroimme ja vitsailimme ja se oli kivaa. Minulla on silti vielä niin monia kysymyksiä hänelle, niin kuin miksi hän on sellainen kuin on, mutta tiedän että mitä enemmän tiedän hänestä, sen pahemmaksi tämä tulee. Kyllä minä voin olla kavereita Harryn kanssa, niin kuin Tristan on. Tämä on oikeasti paras vaihtoehto, ei enää suutelemista, ei enää seksuaalisia ehdotuksia häneltä, vain kavereita.
Kun kävelen takaisin huoneelleni yritän ravistaa pois pelon siitä että kävelin juuri yhteen hänen ansoistaan.
-Heei :) mä en voi uskoa että tää on jo 25. osa! mä toivon että tykkäätte mun suomennostyylistä, tää mun kirjotustapa on muuttunu aika paljo siitä ku alotin mutta luulen et pidän sen nyt tälläsenä :)