"Louis!" kuulen äitini kutsuvan minua alakerrasta. Nousen ähkäisten ylös pienestä, mutta tutusta sängystäni. Käytän mahdollisimman kauan aikaa petini petaamiseen, sillä tämän päivän jälkeen se ei enää tulisi edes olemaan minun sänkyni.
"Louis!!" äitini huutaa taas.
"Mä oon hereillä!" huudan takaisin. Kaapit avautuvat ja sulkeutuvat alakerrassa, hän varmaan tekee minulle aamiaista. Vatsani tuntuu olevan solmussa astuessani suihkuun. Olen viettänyt viimeiset muutamat vuodet odottaen hermostuneesti collegea. Olen viettänyt viikonloput opiskellen ja valmistautuen tähän samalla kun muut ikäiseni ovat ulkona juomassa itsensä humalaan, tuhlaten aikaansa. Muistan olleeni niin innoissani sinä päivänä, kun hyväksymiskirjeeni Washington State Universitysta tuli. Äitini itki niin kauan, että se tuntui tunneilta, ja minun täytyy myöntää että olin melko ylpeä itsestäni. Kaikki kova työni palkittiin vihdoinkin. Olin harkinnut Washingtonin jättämistä collegen vuoksi, mutta vihdoin hylkäsin ajatuksen. Pidän tutusta ja turvallisesta.
Kuuma vesi rentouttaa kireitä lihaksiani. Miten kauan olen jo ollut täällä? Pidän kiirettä ja pesen hiukseni, hieroen laiskasti pesukinnasta vartaloani pitkin.
Kääriessäni pyyhettä vyötäröni ympärille, äitini huutaa nimeäni taas. Jätän hänet huomiotta, tiedän että hän on hermostunut kun menen yliopistoon, mutta minulla on ollut tämä päivä suunniteltuna jo kuukausia.
Tyttöystäväni Natalien pitäisi olla täällä pian ja hän tulisi samalla kyydillä minun ja äitini kanssa. Natalie on yhden luokan alempana kuin minä, mutta hän on 18, hänen vanhempansa vain laittoivat hänet kouluun vuoden myöhemmin. Natalie saa täysiä kymppejä, juuri niin kuin minäkin. Hän on loistava ja hän tulisi seurakseni WSU: n ensi vuonna. Toivon että hän tulisi jo nyt, erityisesti ottaen huomioon sen etten tunne ainuttakaan henkilöä yliopistosta. Toivon vain että saan edes kunnollisen huonekaverin.
"Louis William!"
"Mä oon tulossa alas nyt äiti, älä huuda mulle enää!" huudan kävellessäni rappusia alas.
Natalie istuu pöydän ääressä äitiäni vastapäätä pukeutuneena vaaleanpunaiseen napitettavaan paitaan ja harmaaseen kynähameeseen, hänen normaaliin asuunsa siis. Hänen vaaleat hiuksensa on kiharrettu ja kiinnitetty taakse täydellisesti.
"Hei collegepoika." Hän hymyilee kirkasta, täydellistä hymyään ennen kuin nousee seisomaan, ja minä vedän hänet tiukkaan halaukseen.
"Hei." Väläytän hänelle yhtälailla kirkkaan hymyn ja vedän sormeni sekaisten, ruskeiden hiusteni läpi kun päästän hänet irti tiukasta otteestani.
"Rakas, me voimme odottaa pari minuuttia kun sä laitat hiuksesi paremmin", äitini sanoo hiljaa. Kävelen peilin eteen ja nyökkään, hän on oikeassa. Hiukseni täytyvät olla edustavat tänään, ja äitini ei tietenkään epäröi muistuttaa minua siitä.
"Me voidaan laittaa sun laukku autoon", Natalie ehdottaa ja ottaa avaimet äidiltäni. Painan nopean suukon hänen poskelleen ennen kuin hän katoaa huoneesta.
Hermostuneisuus vatsassani tanssii ympäriinsä kun kävelen autolle, ainakin minulla on kaksi tuntia aikaa saada se katoamaan. Minulla ei ole mitään tietoa siitä, millainen yliopisto tulee olemaan, saanko edes ystäviä?