snapshots; L.S

065.

(toi kuva on vaan esimerkki sorre😂)

**LOUIS**

Mitä mitä mitä juuri tein.

Tai juuri ja juuri. Eilen pikemminkin.
....

Pystyi tuntemaan punan poskillani, kun kävelin ulos Harryn talosta vieläkin (näköjään unissani). Olin aivan hämmentynyt, ja tuntui että säihkyin.

Tunsin kun lumihiutaleet osuivat poskilleni ja sulivat sekunnissa. Takapuoleeni sattui (se oli liian totinen fakta), mutta astelin siitä huolimatta iloisena Harryn autoon. Jouduin koko matkan piilottelemaan kasvojani, Harryn antaman hupparin hihojen takana, sillä en voinut lopettaa hymyilemistä.

Olin kuolemanväsynyt, ja Harrykin huomasi sen, kun silitti hiuksiani samalla kun makasin hetkiä myöhemmin sängylläni.

Muistan kun hän kuiskasi toista kertaa ikinä korvaani;

Rakastan sinua.

En reagoinut siihen, koska A kieleni oli melkein kuivunut kitalakeeni kiinni, ja B olin juuri vaipumassa todellakin ansaittuun uneen.

Oliko tämä jotakin joulun taikaa? Kuulostaa kliseiseltä, mutta siltä minusta tuntui.

«««

Seuraava aamu oli jostain ihan eri maailmasta kotoisin. Joulu.

Ajatus kasasta ihmisiä, hiippailemassa huoneeseesi, ja huutamassa korvaasi jotakin kamalalta kuulostavaa syntymäpäivälaulua. Ja se kakku. Toivoin sen aina putoavan maahan, ja toivoin, että he katoavaisivat huoneestani ja antaisivat minun olla.

Perheeni onneksi kaikki meni hyvin. He hiipivät huoneeseeni, kakku ei valitettavasti tippunut heidän jalkoihinsa ja laulu kuulosti edes hiukan paremmalta kuin aikasempina vuosina.

Silti, painoin pääni tyynyihin, ja päästin epätoivokkaan äänen suustani, ja se tuli ulos kuulostaen aivan joltain muulta kuin sen olisi pitänyt. Ääneni oli miltei lähtenyt, ja kurkkuni oli rutikuiva.

"Ennenkuin ajattelitte tunkea sen kakun kurkustani alas, niin voisiko joku tuoda minulle vettä?" mutisin tyynyyni, sillä äitini tahtoi sokaista silmäni, aukaisemalla verhot.

"Toki, Lottie voisitko?" äitini sanoi mukavalla äänensävyllä ja hetken kuluttua tunsin sängyn laskeutuvan jalkopäästä. Nostin pääni tyynyistä ja vedin peiton niin korkealle, että vain silmäni näkyivät.

"Missä olit eilen yöhön asti?" hän avasi suunsa ja tunsin hänen kätensä koskettavan jalkaani.

"Äöh- olin ulkona, tiedäthän pitkästä aikaa", nostin kulmiani. Rick seisoi sängyn vieressä kakku käsissään.

"Harryn kanssa?"

Nyökkäsin päätäni ja katsoin kun Lottie kantoi kädessään vesilasia.

"Oliko teillä kivaa?"

"Oli..." melkein kuiskasin ja aloin juomaan vettä, ihan kuin en olisi saanut sitä viikkoihin.

Lottien silmät suurentuivat kun peitto tippui rinnalleni ja lopulta vain yllättynyt virne lepäsi hänen kasvoillaan.

Ojensin tyhjän mukin hänelle ja kohdistin katseen äitiini. Hän ei näyttänyt niin yllättyneeltä kuin Lottie, enkä edes tiennyt miksi hän näytti niin typerältä. Mutta voin sanoa että äitini yski hetken ja nousi ylös sängyltä.

"Hyvää syntymäpäivää Louis" hän vielä hymyili ja vilkaisi Lottieta.

"Hän taisi saada lahjansa jo..." voin olla varma että kuulin sanat äitini suusta ja meinasin tukehtua omaan henkeeni, kun Rick alkoi nauraa hänen perässään.