snapshots; L.S

036.

Lontooseen?

Lontooseen....

Liike muuttaa lontooseen.

Palkankorotus.

"Louis oletko mukana?"

"Olen"

En. Ei.

"Kyllä olen."

Nousin penkiltä muiden joukossa ja aloin kerätä tavaroitani pieni hymy huulillani.

Romeo saattoi joko pilata kaiken tai avata uusia ovia kohti parempaa uraa. Siitä en ollut varma. Tiesin vain sen että saatoin tehdä paskan päätöksen. En ajatellut sanomistani, ajattelin vain itseäni, en muita ihmisiä, vaikka minun olisi pitänyt jutella asiasta perheeni kanssa.

Mutta toisaalta minun pitikin ajatella itseäni. Olen aikuinen mies joka tahtoo edistyä ja olla oikeasti aikuinen. Olisi mahtavin asia ikinä muuttaa Lontooseen kotipaikkakunnaltani. Asua siellä ja valokuvata. Se oli unelmani.

Kaikki meni niin nopeasti. Sopimukset laitettiin kasaan ja kaikki lähtivät tyytyväisenä ulos nyt vanhasta liikkeestä. Asiaa oli setvitty tunteja. Itse istuin koko ajan pöydän nurkassa ja pidin suuni kiinni järkyttyneenä ja ehkä hiukan unelmoivana.

Ehkä ylireagoin, en usko että se olisi yhtään hienompaa kuin täälläkään oleminen. Uskoisin ainakin niin. Täytän herranjumala jo 20-vuotta.

Suuni valahti kun muistin, puskien liikkeen oven auki ja astuin kylmään syysilmaan. Omituinen hiljaiseloni ja mitä kummallisempi suhteeni Harryyn alkoi mietityttää minua.

Hän antoi minulle numeronsa sinä päivänä jolloin hän suoraansanotusti räjäytti tajuntani, hyvällä tavalla. Siitä huolimatta emme olleet jutelleet paljoa. Hänellä oli aina jotain jos tahdoin tavata ja huolestuneisuuteni kasvoi koko ajan.

Puhuin hänelle viimeksi kaksi päivää sitten viesteillä. Mitä tämä edes oli? Normaaliako?

Asia iski minua suoraansanotusti kuin rekka. Miten minä sanon hänelle tämän?

Pidin pääni alhaalla, kun yritin puristella silmiäni kiinni, en tahtonut itkeä. Kyyneleet varmaan jäätyisivät kylmän ilman takia puolimatkaan poskilleni.

Kaikki asiat puskivat päälleni, ja yritin hengittää syvään samalla, kun mietin Harrya. Hän oli mielestäni ehkä täydellisin henkilö ikinä ja oloni oli uskomaton hänen seurassaan. Tunnen itseni rakastetuksi oikealla tavalla. Mitä tapahtuu kun kerron sen? Millon sen kerron että aion muuttaa Lontooseen typerän työn takia.

Teet sen itsesi vuoksi. Se on tärkeää.

Hengähdin heikosti, kun nostin puhelimeni kylmille sormilleni, miettien kotimatkaan pelkkien keltaisten villkuvien katulamppujen alla. Minua pelotti.

Missä vaiheessa minusta on tullut näin nössö? Niiskaisin miettien asiat vielä kerran läpi, ennen kuin painoin soita nappia.

Toivoin että hän vastaisi. Tämä oli minulle tärkeää. Nyt olisin tarvinnut sen rentoutuksen, se tulisi tarpeen.

"Haloo? Louis?"

Köhisin hetken ennenkuin aloin puhua.

"Hei.."

"Hei? Kuulostat hiukan kipeältä onko kaikki hyvin?"

Hymyilin hiukan automaattisesti.

"Ei", sain ainoastaan suustani ulos. Miksi oloni oli näin kamala.

"L-"

"Miksi saat minut tuntemaan näin?", kysyin saaden hänet hiljentymään.

"Kerro minulle", hän sanoi lempeästi.

"Ehkä meidän pitäisi tavata..", sanoin nopeasti.

"Oletko varma? Milloin?"

"Nyt. Ole kiltti"

"En halua haaskata aikaasi"

"Ei Harry, et ole haaskannut aikaani sekunttiakaan. Ikinä."

"Ole nyt vaan kiltti ja tule?"

"Campfire Coffee? Odota siellä niin tulen"

"Joo... okei", sanoin ennenkuin lopetin puhelun.

Hän oli niin omituinen.

Moni ajattelisi asiota, jotka huolestuttivat minua turhiksi. Minulle ne olivat esteitä. Tämä oli suuri askel ja pääni oli sekaisin upeasta miehestä, joka hämmentää minua enemmän kuin oma äitini. Hänelläkin on varmasti ongelmia, ja rakastaisin puhua niistä hänen kanssaan. Hänellä on jotakin sanottavaa minulle.

Ajatusteni lentäessä pääsin kyseiseen kahvilaan, joka hukkui tyhjyynteensä ennekuin tulin sisään ja aiheutin kamalan kilinän rasittavasta kellosta, joka heilui oven päällä. Miksi niitä pitää edes olla?

Matka ei ollut pitkä ja nautin heti lämmöstä joka huokui ympärilläni. Mustilla huonekaluilla sisustettuun tilaan astui vanha nainen, lämmin hymy huulillaan.

Käänsin pääni antaen varmaan kauhean vaikutelman ja kävelin itseni mahdollisimman kauas naisesta ja istuin alas. Penkki oli mukavan tuntuinen sentään.

Nojasin päätäni kämmeneeni ja tuijotin edessäni olevaa seinää. Seinällä roikkui taulu jonka kissaa esittävä olento muistutti Dustya. Hymähdin itsekseni.

"Louis?"

Pääni ampaisi suuntaan ja näin hiukan punanenäisen Harryn, joka haroi hiuksiaan edessäni. Nousin ylös ja suutelin häntä poskelle hellästi ja sitten minä istutin hänet penkille, joka seisoi pöydän toisella puolella.

"Onko jokin huonosti?" hän kysyi kulmiaan kurtistaen.

"Ei. Kyllä"

"En tiedä..?" sanoin lopulta kysyvällä äänellä.

"Pitäisikö minun olla huolissani"

Painoin pääni alas.

"Minua ahdistaa", huokaisin painen silmäni kiinni.

"Et tiedä mitä olen päässäni läpi käynyt, monia kertoja samoja asioita löytämättä vastausta", puhuin hiljaa.

"Kerro kaikki, minulla on aikaa vaikka koko yö", hän hymyili sympaattisesti.

Nyökkäsin. Mitä minun pitäisi sanoa?

Xxxx

pitkästä aikaa !♥

anteeksi kamalasti viivästys mutta mulla on ollut kaaaauheesti kaikkea viimeaikoina toivottavasti tää tästä rauhottuis edes hetkeksi :)

pray for me
olen innoissani koska aion mennä kattomaan 5sossia toisen kerran, tuleeko täältä muita suomen konserttiin?

mua jotenkin pelottaa että tää tarina menee liian nopeesti? kun miten oon tän ideoita ja kulkua kirjottanut niin mua itekkin hämmentää joten sori siitä !

kiits kun luit olette taivaallisia lukijoita♥