Wherever You Are (Book 3)

Chapter 81

instagram: oliviamariiia
snapchat: flirtykick

~~

Juoksin sisään lentokentän ovista, katsellen ympärilleni. Olin aivan hukassa, ilman virallista suunnitelmaa. Yksi asia oli kuitenkin varma: Minun olisi löydettävä Luke, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Minun oli pakko kertoa hänelle, miten asiat olivat.

Lähdin kävelemään kohti suuria näyttöjä, joissa luki tulevia ja lähteviä lentoja. Niin monta ihanaa ja suurta kaupunkia, joihin joskus haluaisin matkustaa. Nyt ei kuitenkaan ollut aika haaveilla niistä.

"San Diego" Mutisin ääneen. Hetken ajan tunsin oloni taas todella syylliseksi. Brian oli nyt yksin matkalla kohti San Diegoa, jossa meidän olisi pitänyt aloittaa elämämme alusta. Nyt hän tekisi sen yksin ja parempi niin.

"San Francisco, Santiago.." Jatkoin ääneen lukemista, samalla kun kävin listaa läpi. Pian tajusin olevani listan lopussa. Ei Sydneytä. Oliko mahdollista, että kyseiseen kaupunkiin ei muka ollut yhtään lähtevää lentoa?

Astuin muutaman askeleen taaksepäin ja aloin selaamaan listaa ihan alusta. Taas kerran jouduin hämmästymään. Sidneytä ei ollut listalla. Melbourne kyllä löytyi, mutta ei Sydneytä. Seisoin hetken paikoillani ja annoin ihmisten vain kävellä ohitseni. Kävin listan aina vain uudelleen läpi, tuloksetta.

Siirryin pois muiden ihmisten edestä sivummalle. Lähdin kävelemään kohti lähtöselvitystiskejä, erittäin hermostuneena. Minun täytyisi löytää Luke.

"Voinko auttaa?" Nainen kysyi ja hymyili pienesti. Olin mennyt tyhjälle tiskille, joka oli mitä ilmeisimminkin suljettu. Hän oli kuitenkin töissä, joten hän saisi auttaa minua.

"Mä en löydä Sidneytä tuolta listalta ja mun tiedon mukaan, lento jota mä etsin, ei ole vielä edes lähtenyt" Sanoin ja aloin naputtaa tiskiä sormenpäilläni. Nainen katsoi minua miettien. Olin varmaankin häirinnyt hänen taukoaan.

"Odota hetki" Hän sanoi lopulta. Nainen kääntyi tietokoneen ääreen ja alkoi painella näppäimiä kiivain ottein. Vannon, että joka ikinen näppäimen painallus, tuntui ohimoillani kovana paineena. Pääni räjähtäisi. 

"Viimeisin lento Sydneyyn lähti 20 minuuttia sitten" Nainen sanoi ja kääntyi taas katsomaan minua. Tunsin ikävän piston sydämessäni.

"E-ei se ole mahdollista" Sanoin ja tunsin suurta vihaa itseäni kohtaan. Ilmeeni varmaan kuitenkin antoi sellaisen vaikutuksen, että olin vihainen kyseiselle naiselle.

"Seuraava lento lähtee kahden tunnin-" Nainen yritti sanoa, mutta minulla ei ollut halua kuunnella. Lähdin kävelemään takaisin kohti ulko-ovia. En kuitenkaan päässyt sinne asti.

Näin, että muutamien metrien päässä oli tyhjä penkki, joten syöksyin sen luokse. Istuin alas ja painoin pääni käsiini. Olin tullut liian myöhään. Liian myöhään! Kaivoin sormuksen farkkujeni taskusta tärisevin käsin ja aloin taas tutkia sitä. Se oli lumoava. Se oli minun.

Katsomissani elokuvissa, rakastavaiset löysivät toisensa aina lentokentältä juuri viimeisillä minuuteilla ja vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja kuinka he eivät ikinä eroaisi. Minulle ei käynyt niinkuin elokuvissa. Enemmän kuin koskaan, olisin toivonut eläväni elokuvassa.

Päässäni pyöri liikaa ajatuksia. Muistan kuinka muutama vuosi sitten olin ollut tällä kyseisellä lentokentällä, hermostuneempana kuin koskaan, lähtemässä elämäni matkalle. Muistan kuinka kuulutus Sydneyn lennosta sai sydämeni pamppaamaan kurkkuuni asti. Kaikki se jännitys oli kuitenkin sen arvoista. Tapasin Luken ja me rakastuimme.

Valitsinpa minkä vain polun elämässäni, oli Luke aina ollut polun päässä minua odottamassa. Kohtalo oli johdattanut meidät yhteen, mutta nyt se erotti meidät. Luke ei ollutkaan enää odottamassa minua polun päässä.

En ollut itkenyt vähään aikaan. Nyt kuitenkin yksinäinen kyynel valui poskelleni, kun ajattelin tätä nuorta miestä, joka istui nyt lentokoneessa, ajatellen että en välittänyt hänestä. Ajatellen, etten rakastanut häntä: Elämäni rakkaus.

Nousin ylös penkiltä ja laitoin sormuksen takaisin taskuuni, varmistaen että se pysyisi siellä. Kävelin ulos ovista kassini kanssa ja aloin etsiä itselleni taksia. Sain sen yllättävän nopeasti ja tunsin suurta helpotusta, kun pääsin takaisin istumaan.

"Minne?" Kuski kysyi ja sillä hetkellä tajusin, että en tiennyt minne olin menossa.

Minne voisin mennä? Vanhempani luulivat, että olin matkalla kohti San Diegoa ja Annaa ei todennäköisesti kiinnostanut, koska olin ollut aika inhottava häntäkin kohtaan. Oli kuitenkin yksi paikka, minne olin aina tervetullut. Kerroin kuskille osoitteen ja hän lähti ajamaan.

Oloni oli tyhjä ja onneton.

Ikuisuudelta tuntuneen taksimatkan jälkeen, tajusin seisovani poikien pihatiellä. Vanhan kotini pihatiellä. Vaikka olinkin lähtenyt vain muutama tunti sitten, tuntui kuin olisin ollut poissa ikuisuuden. Tunsin olevani kuin sotilas, joka palasi kotiin perheensä luokse, pitkän komennuksen jälkeen. En kuitenkaan ollut sotilas. Olin pelkuri ja kamala ihminen. Aiheutin ihmisille vain tuskaa.

Kävelin hitaasti kohti taloa. Kun pääsin ovelle, pysähdyin. Pelkäsin sitä, miten pojat reagoisivat. Olin ollut heitäkin kohtaan täysi idiootti. Miksi he haluaisivat päästää minut edes sisään kotiinsa? Joutuisinko selittämään, mitä oli tapahtunut ja miksi seisoin taas heidän oven takanaan? Pystyisivätkö he ymmärtämään minua?

Koputin hitaasti oveen tuijottaen maahan. Sydämeni pamppaili lujaan tahtiin, kun jäin odottamaan oven avautumista. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan. Koputin oveen uudestaan ja jäin odottamaan.

Mielessäni heräsi ajatus, että pojat katsoisivat ikkunasta ja keskustelisivat keskenään siitä, kuinka säälittävää oli, että olin heidän ovensa takana. Kuinka kamala ihminen ja huono ystävä olin ollut.

Muutaman minuutin odottelun jälkeen käännyin jo lähteäkseni, kunnes ovi viimein aukesi.