Wherever You Are (Book 3)

Chapter 71

Astuin peremmälle huoneeseen ja katselin tuttuun tapaan ympärilleni. Koko huone oli täynnä epämääräisiä pahvilaatikoita ja vaikutti siltä, kuin Luke olisi vasta muuttanut. Tai lähdössä.. En jaksanut kiinnittää enempää huomiota koko asiaan, koska minulla oli tavallaan kiire. Halusin päästä puhumaan Brianille.

"Mä olen päättänyt, että mä muutan Brianin kanssa San Diegoon" Sanoin suoraan, asiaa kiertelemättä. Oli parempi puhua suoraan! Katseeni pysyi hänen silmissään, kun odotin hänen vastaavan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

"Mä asuisin täällä viikonloput, jos se-"

"Sä pakenet" Hän tokaisi, keskeyttäen minut. Vilkaisin taakseni ja päätin sulkea oven. En kaivannut mitään häiriötekijöitä.

"Miten niin?" Kysyin ja astuin lähemmäs tätä. Luke puri huultaan ja rummutti jalallaan lattiaa.

"Se on aivan selvää" Luke huokaisi ja nousi ylös sängyltä. Hän käveli yhden pahvilaatikon luokse ja laittoi sinne jotakin, mitä en nähnyt.

"Sä muutat toiseen kaupunkiin sellaisen miehen kanssa, ketä sä et edes rakasta" Luke sanoi selätysten minuun. Laitoin käteni puuskaan ja tuhahdin. Hänen ei kannattanut alkaa arvostelemaan minua.

"Mistä sä voit sen tietää?" Kysyin ärsyyntyneenä. Pakkasin päässäni jo laukkujani ja tavaroitani. Olin todella valmis lähtemään.

"Me molemmat tiedetään se Charlotte" Hän sanoi. Tunsin kylmiä väreitä, kun hän käytti lempinimeni sijasta oikeaa nimeäni. Se oli outoa, koska hän oli melkein aina kutsunut minua lempinimelläni, jonka hän oli antanut.

Kävelin Luken sängyn luokse ja istuin alas. Luke puolestaan kääntyi ympäri ja vilkaisi minua nopeasti. Hän vaikutti hermostuneelta. Minäkin olin hermostunut, mutta yritin päästä sen yli.

"Mun on pakko lähteä" Sanoin hitaasti ja haroin hiuksiani. Luke teki samoin. Olisin halunnut hymyillä, mutta en tehnyt sitä. Se olisi ollut väärin.

"Sun ei ole pakko tehdä mitään, mitä sä et halua" Hän muistutti ja avasi vaatekaappinsa. Se oli melkein tyhjä, joka oli outoa. Yleensä se meinasi räjähtää sen massiivisen vaatemäärän takia, minkä Luke omisti. Hänellä oli enemmän vaatteita kuin minulla.

Siirsin katseeni syliini ja huokaisin taas kerran. Hän ei ymmärtänyt minua. Yleensä hän ymmärsi, mutta ei nyt. Ainakaan hän ei osoittanut ymmärtävänsä. Se oli tavallaan surullista, koska enemmän kuin koskaan halusin hänen ymmärtävän ja kuuntelevan mitä minulla oli sanottavaa. Hän oli aina ollut se ainoa henkilö, joka oli ymmärtänyt minua, huonoina ja hyvinäkin aikoina.

"Mä en voi elää menneisyydessä" Sanoin ja suljin silmäni, mutta vain hetkeksi. Pelkäsin omaa käytöstäni, koska olin aika oudossa mielentilassa. Halusin vain jostakin syystä huutaa hänelle. Hän ei ansainnut sitä.

"Ei kukaan meistä voi" Luke sanoi ja heitti viimeisetkin vaatteensa mustaan matkalaukkuun.

"Mä välitän Brianista-"

"Mutta sä et rakasta sitä" Hän sanoi kovaan ääneen, keskeyttäen minut taas kerran. Vihasin sitä, kun hän keskeytti minut. En kestänyt sitä. Vihasin myös sitä, että hän jankutti koko ajan.

"Mä vaan tulin ilmoittamaan sulle, koska mä ajattelin, että sä ansaitset tietää" Sanoin ja vaihdoin puheenaihetta. Nousin ylös sängyltä ja lähdin jo kävelemään ovelle päin. Emme saisi järkevää keskustelua aikaiseksi.