Wherever You Are (Book 3)

Chapter 76

Anteeksi tästä epäaktiivisuudesta! Ollut todella kiire..

~~

Käärin meikkipeiliäni kuplamuoviin ja yritin vastustaa haluani poksauttaa kuplat. "Ne suojelisivat peiliäni", jankutin itselleni.

Laitoin peilin yhteen laatikoista. Niitä oli useampi kymmen ja ne olivat aivan täynnä. En tiennyt miten olin onnistunut ostamaan ja hankkimaan niin paljon tavaraa. Ennen minulla ei oikein ollut mitään. Koko omaisuuteni oli ennen mahtunut muutamaan matkalaukkuun.

"Tarvitko apua?" Kuulin äänen kysyvän takaani. Käännyin katsomaan isääni, joka hymyili minulle pienesti.

He olivat tulleet äidin kanssa auttamaan, mutta äiti oli päätynyt auttamaan Lukea pakkaamisessa ja hänen oman huoneensa siivoamisessa. Luke pakkasi siis myös omaa lähtöään varten.

"Sä voisit auttaa mua lajittelemaan näitä tavaroita" Vastasin ja osoitin tavaraläjää, joka lepäsi lattialla. Vedin sängyn alta kolme tyhjää pahvilaatikkoa esille. Niissä luki 'San Diego', 'kierrätykseen' ja 'roskiin'.

Istuin sängylle ja otin lattialta ison pinon muotilehtiä. Heitin ne laatikkoon, jonne roskiin menevät asiat laitettiin. Ei ollut mitään järkeä säilyttää niitä.

"Mitä näille tehdään?" Isä kysyi ja nosti lattialta pinon muistivihkoja. Osoitin samaa laatikkoa minne olin heittänyt lehdet. Vihot olivat täynnä.

Kävelin lipaston luokse, jonka päällä oli enää vaan yksi esine: Pieni turkoosi radioni. Napsautin sen päälle ja musiikki alkoi automaattisesti soida. Käännyin takaisin tavaraläjän puoleen ja aloin sijoittaa tavaroita laatikoihin.

"Muutamia vuosia sitten mä autoin sua pakkaamaan Australiaan. Mikään ei ole muuttunut-"

"Mä olen muuttunut" Sanoin kovaan ääneen, keskeyttäen hänet. Isä nyökkäsi ja nosti lattialta valokuvakehyksen.

"Mä tunnen sun tuskan" Hän sanoi ja laski kuvakehyksen laatikkoon, joka oli lähdössä mukanani San Diegoon. Otin sen pois laatikosta ja siirsin sen roskikseen.

"Mä en tiedä mistä sä puhut" Huokaisin ja kävelin huoneeni ovelle. Kuulin äitini kikattavan jollekin jutulle, jonka Luke oli juuri kertonut. Vilkaisin isää, joka tuijotti vihaisena ovea. Hän oli mustasukkainen.

"Charlotte, sä olet mun tytär" Hän sanoi, ikäänkuin en tietäisi sitä.

"Mä tiedän jos sulla on joku vialla" Isä jatkoi ja käveli roskalaatikon luokse. Hän otti kuvakehyksen käsiinsä ja katsoi sitä.

"Mä olen vain stressaantunut" Sanoin mahdollisimman vakuuttavasti ja heitin lisää lehtiä roskikseen. En ollut varmaan lukenut puoliakaan niistä.

"Se syy on hän, eikö vain?" Isä sanoi ja käänsi valokuvakehyksen minuun päin.

Kuvassa olin minä. Minä ja Luke. Se oli vanha kuva, jonka äiti oli jostakin syystä säilyttänyt ja laittanut vanhaan huoneeseeni. Olin ottanut sen mukaani palattuani poikien luokse. Se muistutti minua hyvistä ajoista. Nyt en kuitenkaan halunnut enää pitää sitä. Halusin, mutta en voinut.

"Isä-"

"Mä en koskaan ole pitänyt Lukesta" Isä sanoi keskeyttäen minut. Hän käveli luokseni ja katsoi minua silmiin.

Jostakin syystä minulla tuli mieleeni se, kun olin pieni ja olin tehnyt jotakin pahaa ja jäänyt siitä kiinni. Silloin isällä oli ollut aina tapana katsoa minua suoraan silmiin, jotta näkisin kuinka pettynyt hän oli. Silloin olin aina alkanut itkemään ja pyytelemään anteeksi.