Wherever You Are (Book 3)

Chapter 21

Oletko sä varma, että sä haluat lähteä?" Kysyin Brianilta samalla, kun silitin hänen valkoista kauluspaitaansa. Siirsin katseeni häneen hetkeksi ja huomasin, että häntä jännitti. Hän tuijotti minua, sanomatta mitään.

"Meidän ei ole pakko, jos sä et halua" Jatkoin ja ojensin Brianille hänen silitetyn paitansa. Hän puki sen päälleen ja autoin häntä laittamaan napit kiinni. Ojensin hänelle kravatin ja hän laittoi sen kaulaansa.

"Mä en voi olla ajattelematta sitä, että se on satuttanut sua" Hän huokaisi ärtyneenä ja otti puvuntakkinsa sängyltäni. Katsoin häntä, kun hän laittoi senkin päälleen.

"Mä en halua ajatella menneisyyttä ja mä toivon, että sä voisit tulla Luken kanssa toimeen" Sanoin hänelle ja otin käsilaukkuni pöydältä. Vilkaisin Briania, joka katsoi minua mietteliäänä.

"Mä lupaan yrittää parhaani" Hän lupasi ja sai minut hymyilemään. Kävelin hänen luokseen ja aloin haroa hänen tummia hiuksiaan käsilläni. Hän istui sängylle ja antoi minun laittaa hänen hiuksensa. Suihkutin niihin lakkaa, yrittäen saada ne pysymään ylhäällä.

"Kiitos" Hän sanoi, kun olin saanut viimeisteltyä hänen hiuksensa. Painoin suudelman hänen otsalleen ja autoin hänet ylös. Sujautin puhelimeni käsilaukkuuni ja kävelin huoneeni ovelle. Minulla oli pitkästä aikaa hyvä olo: Olin iloinen päästessäni ulos!

Kävelimme Brianin kanssa alakertaan, jossa Anna ja Carl odottivat meitä. Pojat olivat halunneet kutsua heidätkin syömään kanssamme. Se oli todella hyvä juttu, koska minulla oli myös Anna tukenani.

Kävelimme kaikki Carlin auton luokse ja Brian avasi minulle oven. Istuin takapenkille ja Brian viereeni. Carl istui kuskinpaikalle ja Anna hänen viereensä. Carl ja Brian olivat molemmat pukeutuneet mustiin pukuihin, kun taas Anna ja minä olimme pukeutuneet mekkoihin, koska me olimme menossa todella hienoon ravintolaan syömään. Minun mekkoni oli valkoinen, jonka yläosa oli koristeltu kauniisti helmillä ja timanteilla. Annalla oli yllään tummansininen mekko, joka oli melkein samanlainen kuin minun mekkoni, mutta siinä ei ollut mitään koristeluja.

"Mihin mun pitää ajaa?" Carl kysyi ja käynnisti autonsa. Hän ajoi pois pihastamme, samalla kun minä aloin etsiä Ashtonin lähettämää tekstiviestiä.

"Ravintolan nimi on, The Abbey" Vastasin ja suljin puhelimeni. Lukehan sitä alunperin oli ehdottanut, mutta halusin varmistaa, että ravintolan nimi todellakin oli The Abbey..

"Mehän käytiinkin siellä sun vanhempien kanssa" Carl sanoi Annalle, joka alkoi nyökkäillä hymyillen. Tunsin Brianin katseen porautuvan kallostani läpi. Vilkaisin tätä ja yritin hymyillä hänelle. Hän näytti hieman surulliselta ja tiesin kyllä miksi.

Olimme seurustelleet jo kauan aikaa, eikä hän ollut vieläkään tavannut vanhempiani. Brian oli ehdottanut tapaamista muutaman kerran, mutta olin aina sanonut hänelle, että vanhempani olivat kiireisiä. Totuus oli se, että en ollut koskaan ennen esitellyt poikaystäviäni vanhemmilleni. Tai no.. Luke oli heistä ainoa.

"Ketä muita sinne tulee?" Anna kysyi minulta. Brian siirsi katseensa pois minusta ja se oli tavallaan hyvä asia. En halunnut puhua vanhempieni tapaamisesta, juuri nyt.

"Poikien lisäksi Melanie, jos mä käsitin oikein" Vastasin ja laskin käteni Brianin polvelle. Hän näytti hyvin ärsyyntyneeltä. Siirsin toisen käteni hänen poskelleen ja pakotin hänet katsomaan minua silmiin.

"Onko kaikki hyvin?" Kysyin kuiskaten ja yritin sivuuttaa sen seikan, että Carl ja Anna olivat myös autossa kanssamme. En halunnut heidän kuulevan kaikkia keskustelujamme.

"Mua vaan väsyttää" Hän sanoi, yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. Hän oli surullinen, eikä väsynyt.

"Älä valehtele" Sanoin kuiskaten ja siirsin toisenkin käteni hänen poskelleen. Hän katsoi minua silmiin ja huokaisi.

"Musta tuntuu siltä, että mä en ole tarpeeksi hyvä sulle" Hän kuiskasi. Katsoin tämän harmaansinisiä silmiään ja yritin miettiä mitä sanoisin hänelle. Hän oli tarpeeksi hyvä minulle, mutta halusin selittää sen hänelle todella vakuuttavasti.

"Mistä sä tuollaista sait päähäsi?" Kysyin ehkä hieman järkyttyneenä. Meillä meni Brianin kanssa todella hyvin ja hän oli ollut tukenani koko tämän sairastumisen ajan.

"Me ei vietetä niin paljon aikaa enää yhdessä ja sä et ole vieläkään esitellyt mua sun vanhemmille" Hän sanoi surullisena. Laskin käteni hänen olkapäilleen ja katsoin tätä silmiin. Minulla teki pahaa edes ajatella sitä, että hän koki jäävänsä kakkoseksi.

"Mä en ole koskaan esitellyt mun poikaystäviä mun vanhemmille, koska mun suhteet ei ole kestänyt niin kauaa. Luke on ainoa, joka on tavannut ne" Selitin hänelle ja huomasin, kuinka häntä alkoi ärsyttää se, että olin maininnut juuri Luken nimen.

"Me ollaan kuitenkin seurusteltu jo niin kauan, että on jo korkea aika, että te tapaatte. Mä vaan halusin olla varma, että meidän suhde kestää, ennen kuin sä tapaat mun vanhemmat" Jatkoin ja pieni hymy muodostui hänen kasvoilleen. Hymyilin hänelle ja painoin otsani hänen omaansa vasten.

"Ja mä en ole nähnyt poikia pitkään aikaan, joten tottakai mä haluan hengata niiden kanssa" Lisäsin ja suutelin tätä. Hän tietenkin suuteli takaisin. Tiesin, että hänellä oli jo parempi olla. Puhuminen oli aina paras ratkaisu kaikkeen.

"Ettekö te voi olla hetkeäkään erossa toisistanne?" Anna kysyi ja alkoi kikattaa. Päästin irti Brianista ja istuin kunnolla penkilleni.

"Paraskin puhuja" Vastasin ja virnistin Annalle ja Carlille. He olivat koko ajan yhdessä: KOKO AJAN!

Otin puhelimeni taas esille ja tekstasin Ashtonille, että me olimme tulossa. Minua jännitti hieman se, että me kaikki olisimme yhtäaikaa samassa huoneessa ja saman pöydän ääressä: Pojat, Melanie, Carl, Anna, minä ja Brian. En olisi ikinä edes uskonut, että me kaikki tulisimme illastamaan keskenämme.

"Sä näytät muuten todella kauniilta tänään" Brian huomautti ja sai minut säpsähtämään. Aloin hymyillä leveästi, koska hän oli niin huomaavainen.

"Nuo vaaleanpunaiset hiukset sopii sulle todella hyvin" Hän lisäsi ja sai minut nauramaan. Hän oli sanonut sen aikaisemminkin. Nojasin lähemmäs tätä ja pussasin tätä poskelle.

"Mä olen niin onnekas, kun mulla on sut" Kuiskasin hänelle ja nyt hän puolestaan naurahti. Olin sanonut tämän kyseisen lauseen varmaankin tuhat kertaa, koska tarkoitin sitä todella. Onneksi olin alkanut käymään hänen salillaan, koska muuten me emme olisi edes tavanneet..

"Usko pois, mä olen onnekkain ihminen maan päällä" Hän vastasi ja päästin suustani pienen 'aww' äänen. Hän oli mahtava ja tiesin, että hän auttaisi minua selviytymään tästä (todennäköisesti) kiusallisesta illallisesta.