Wherever You Are (Book 3)

Chapter 69

Tässä välissä voisin esittää kysymyksen, johon haluan mahdollisimman monelta vastauksen:

Alanko kirjoittaa tämän ficin jälkeen jotakin muuta ficciä?

Jos kyllä, niin kenestä? 💋

~~

Hetkeen kumpikaan ei puhunut mitään. Raskas hiljaisuus vallitsi vanhempieni keittiössä, jos vesisateen ropinaa ei laskettu. Katseeni oli lukkiutunut lattialla olevaan verilätäkköön. Ainoa ajatus mikä päässäni pyöri oli se, että minun pitäisi siivota.

"Charlotte" Brian sanoi, rikkoen hiljaisuuden. En pystynyt irrottamaan katsettani lattiasta. Uutinen ei varmaankaan olisi järkyttänyt ketään muuta, mutta minua se järkytti.

Brian pyysi minua muuttamaan toiseen kaupunkiin hänen kanssaan. Jättäisin kaiken tänne: Vanhempani, Annan, työni ja pojat. Anna tosin oli suuttunut minulle, Ashtonista ja Michaelista puhumattakaan. En ollut vielä varsinaisesti saanut työtäni takaisin, vaikka asiakkaita minulle riittäisi pilvin pimein. Jäljellä olivat vain vanhempani ja ehkä Calum. Myös Luke..

"Saanko mä miettiä tätä?" Kysyin hengästyneenä ja vedin käteni irti Brianin otteesta. Hän nyökkäsi ja nousi ylös. Minäkin tein niin, mutta vain juodakseni vettä. Otin kaapista lasin ja täytin sen vedellä.

"Mä en kuitenkaan aio odottaa ikuisuutta" Brian sanoi takaani. Laskin vesilasin työtasolle ja käännyin katsomaan häntä. Tuskin edes tunnistin häntä.

Koko suhteemme ajan minä olin aina sanonut viimeisen sanan. Olin ehkä liian kontrolloiva välillä, mutta Brian ei ollut koskaan pistänyt vastaan. Niinkuin Anna oli joskus sanonut: "Brian oli tossun alla". Nyt edessäni seisoi päättäväisen oloinen mies. Mies omine ajatuksineen ja päämäärineen. Minä olin saanut tämän aikaan.

"Mä tiedän" Vastasin hiljaa ja nojasin tiskipöytää vasten.

"Mä olisin jo lähtenyt aikoja sitten, jos mä en rakastaisi sua" Hän myönsi ja alkoi nyt tuijottaa äitini hienoa marmomilattiaa. Hetken ajan hän jo vaikutti siltä vanhalta Brianilta, joka ei halunnut satuttaa tunteitani. Ei hän nytkään varmaan halunnut, mutta hän ei estellyt itseään. En tiennyt pidinkö hänen uudesta puolestaan.

"Mä tiedän" Vastasin ja hymyilin hänelle pienesti. Tiesin, että hän rakasti minua. Se oli päivänselvää. Kukaan edes vähänkään teräväjärkinen ei olisi jäänyt tällaiseen suhteeseen ilman rakkautta.

"Mä muutan tasan viikon päästä, oli sun päätös mikä tahansa" Hän ilmoitti ja lähti kävelemään ovelle päin. Vaistonmukaisesti seurasin häntä, kuin koiranpentu emoaan. Brian avasi ulko-oven ja astui ulos talosta. Hän lähti jo kävelemään kohti autoaan, mutta pysähtyi pihatielle. Brian kääntyi hitaasti ympäri, välittämättä sateesta.

"Mä toivon, että sä mietit tarkkaan" Hän huusi ja kääntyi selitysten minuun lopullisesti. Katsoin ovensuusta kun hän marssi autonsa luokse ja hyppäsi kuskinpaikalle välittömästi. Brian käynnisti auton ja kaasutti tiehensä.

Kun hän oli kadonnut kokonaan näkyvistä, suljin oven ja laitoin sen lukkoon. En halunnut enempää vieraita. Raahauduin hitaasti keittiöön ja aloin siivota sitä sotkua, jonka olin itse omilla tekosillani saanut aikaan.

Minulla olisi viikko aikaa päättää, halusinko todellakin muuttaa toiseen kaupunkiin poikaystäväni kanssa, vai jäädä tuttuun ja turvalliseen ympäristöön kavereideni ja perheeni luokse.

Lähdin hakemaan pesuhuoneesta moppia, mutta poikkesin todella pahasti reitiltäni. Löysin itseni pian vanhasta huoneestani. Laitoin makaamaan sängylleni ja huokaisin syvään. Tuntui siltä kuin olisin juossut maratonin. Sydämeni pamppaili lujaan tahtiin ja minun oli vaikea hengittää.

Jos joku olisi kertonut minulle vaikkapa kuusi vuotta sitten, että tulisin löytämään itseni tällaisesta tilanteesta, olisin nauranut. Olin ollut silloin vielä tyttö, jolla oli paljon kavereita ja joka menestyi hyvin koulussa. Elin todella hauskaa teinielämää. Minua ei kuitenkaan naurattanut enää.

En ollut enää se 14-vuotias teini, vaan 20-vuotias nainen. Kahdenkymmenen elinvuoteni aikana olin ehtinyt mm. asua Australiassa, rakastua, rikkoa sydämeni, sairastua ja kaikkea muuta kivaa ja ei niin kivaa. Kaikki tuntui todella pitkältä unelta.

Nipistin itseäni ihan vain varmistaakseni, etten todellakaan nähnyt unta. Olin varmaankin tulossa hulluksi, mutta en voinut käsittää sitä, miten kaikki asiat tapahtuivat minulle. Kaikista ihmisistä juuri minulle.

Ajatukseni poukkoilivat Brianista, San Diegoon. Päällimmäisenä ajatuksena kuitenkin oli Luke.

Hän on erityinen, niinkuin olen jo monta kertaa sanonutkin. Hän oli parasystäväni ja ensi rakkauteni ja tulee aina olemaan kumpaakin. Näiden kuluneiden vuosien aikana hän oli saanut minut nauramaan ja itkemään, rakastamaan ja vihaamaan. En tulisi ikinä unohtamaan tätä kaikkea.

Minulla oli tunteita vielä häntä kohtaan, mutta en voinut antaa niille valtaa. En voinut jäädä elämään menneisyyteen. En vain yksinkertaisesti voinut. Hän särkisi sydämeni taas kerran. Se ei ollut hyväksi kenellekään, enkä halunnut elää loppuelämääni yksin ja onnettomana.

Nousin hitaasti ylös ja kävelin vanhalle vaatekaapilleni. Äiti oli järjestänyt sen, mutta yhteen asiaan hän ei ollut näyttänyt koskevan: Pieneen laatikkoon. Otin laatikon ylähyllyltä ja pyyhin pölyt pois sen päältä. Siirsin laatikonkannen hitaasti pois paikaltaan ja tiputin sen maahan. Katsoin laatikon sisällä olevaa paitaa, kuin se olisi ollut kallisarvoinen timantti. Otin sen varovaisesti käsiini ja tiputin laatikon lattialle.

Kyseessä oli se paita, jonka Luke oli antanut minulle. Se oli yksi niistä harvoista esineistä, jonka olin säilyttänyt. Luulin jossain vaiheessa, että olin kadottanut sen, mutta äiti oli löytänyt sen. Sillä oli niin paljon tunnearvoa, etten koskaan ollut voinut heittää sitä pois.

Painoin kasvoni paitaa vasten ja nuuhkaisin sitä. Vaikka olinkin nukkunut ja itkenyt sitä vasten monta yötä, tuoksui se silti aavistuksen verran hänelle. Suljin silmäni ja annoin muistojen vallata ajatukseni.

"Mun on pakko päästää sut menemään" Sanoin ääneen, aivan kuin itse Luke olisi ollut paikalla kuulemassa. Olin kuitenkin aivan yksin. Joka ikinen sana tuntui todella raskaalta sanoa. En halunnut sanoa niitä.

"Mä olen pahoillani" Kuiskasin värisevällä äänellä ja avasin silmäni. Katsoin paitaa vielä hetkisen, ennenkuin huokaisin syvään ja irrotin otteeni paidasta. Paita tippui suoraan roskakoriin ja sinne se jäikin. Paita oli vertauskuva: Päästäisin vihdoinkin irti menneisyydestäni eli Lukesta.

"Se on nyt ohi"