Wherever You Are (Book 3)

Chapter 18

Hey loves! 💖 Mulla olis edelleen myynnissä, ne kaksi lippua sinne keikalle, joten jos joku on kiinnostunut, niin tulkaa yv! 🙂Voitte kans kertoo kavereillenne, haha.. Haluan päästä eroon noista lipuista, joten voisin myydä ne 100 eurolla 🙆🏼 Haluan, että joku fani pääsee sinne keikalle! ❤️

Mun uusi ig: oliviahoood

~~

"Mä olen pahoillani Charlotte, mutta mun täytyy päästää sut menemään" Pomoni Linda, sanoi hieman surullisen oloisesti. Suuni loksahti auki ja tunsin kaikkien kääntyvän katsomaan minua. Linda oli halunnut koota kaikki työntekijät kasaan ja kertoa meille jotakin. Hän oli halunnut kertoa potkuistani kaikkien kuullen.. Kuinka nöyryyttävää se oli. Yritin pidätellä kyyneleitäni parhaani mukaan, vaikka se oli todella vaikeaa.

"Mä en haluaisi tehdä sitä, mutta sä tiedät itsekin, että sä et pysty työskentelemään. Me kaikki ollaan susta huolissamme ja me halutaan vain sun parasta. Mä haluan, että sä keskityt nyt paranemiseen!" Linda jatkoi ja käveli luokseni. Hän halasi minua ja mutisi jotakin korvaani. Halasin häntä vastahakoisesti takaisin. Halusin vain juosta pois paikalta. Olin menettänyt työni..

"Sä olet tervetullut tulemaan takaisin, kun sä olet taas kunnossa" Hän sanoi ja erosi halauksestamme. Nyökkäsin hänelle ja odotin, että muut alkoivat taas tekemään omia juttujaan. Tiesin, että osa työntekijöistä halusi puhua kanssani, mutta en ollut todellakaan juttutuulella. Nämä kyseiset työntekijät olivat ystäviäni. En voinut uskoa, että joutuisin hylkäämään heidätkin, jonkun typerän ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen takia. Keräsin nopeasti kamani ja lähdin paikalta. Tarvitsin halauksen, joltakin muulta kuin Lindalta.

Jos nyt totta puhutaan, potkut eivät tulleet kovana yllätyksenä. Tottakai olin yllättynyt, mutta olin jossakin alitajunnassani tiennyt, että en saisi pitää työtäni enää kauaa. Olin koko ajan niin väsynyt, että otin aina päikkäreitä takahuoneessa ja jouduin joskus peruttamaan asiakkaideni aikoja, koska en pystynyt edes seisomaan 5 minuuttia. Olin siis saanut diagnoosini, 2 viikkoa sitten..

Lähdin kävelemään kohti Brianin kuntosalia, pyyhkien kyyneleitäni kalpeilta poskiltani. Olin kyllästynyt jo itkemiseen ja siihen, että näytin entistäkin rumemmalta, kun itkin. Vihasin koko tätä tilannetta ja halusin vain palata entiseen. Halusin olla se vanha Char, joka oli terve.

Juuri kun olin päässyt samalle kadulle missä kuntosali oli, näin edessäni joukon ihmisiä. Heillä kaikilla oli kamerat käsissään ja menin heti paniikkiin. Laitoin aurinkolasit päähäni ja käännyin ympäri. Olin tehnyt taas sopimuksen, poikien managerin kanssa. En saisi puhua poikien yksityisasioista ja niin edelleen. Minulle oli myös annettu ohjeita juurikin paparazzeja varten.

Näppäilin hädissäni Michaelin numeroa, samalla kun kiihdytin vauhtiani. En pitänyt ollenkaan papseista. He olivat ahdistavia ja töykeitä. Los Angelesissa oli ärsyttävä asua sen takia, koska joka nurkan takana lymysi joku mies kamera kädessään.

"Haloo?" Michaelin ääni sanoi ja sai minut säpsähtämään. Meinasin pudottaa puhelimeni maahan, mutta onnistuin kuitenkin pitämään sen kädessäni. Painoin luurin kunnolla vasten korvaani ja aloin selittää hänelle hysteerisesti, mitä oli tapahtumassa.

"Sulla kävi tuuri, koska mä olen tässä lähikahvilassa. Mä tulen sinne" Hän sanoi nopeaan tahtiin ja lopetti puhelun. Kuulin jonkun huutavan jotakin takaani ja käännyin katsomaan huutajaa. Kaksi paparazzeista, oli lähtenyt seuraamaan minua. En edes ollut kuuluisa, mutta kaikki tiesivät minut poikien kautta.

Näin Michaelin pinkit hiukset kaukaisuudessa ja lähdin juoksemaan häntä kohti. Kun viimein pääsin hänen luokseen, en voinut tehdä mitään muuta kuin halata häntä. Hän kietoi kädet tiukasti ympärilleni ja halasi minua tiukasti.

"Seurusteletteko te?!" Toinen miehistä huusi ja juoksi luoksemme. Päästin irti Michaelista ja hän lähti vetämään minua, kauas näistä ärsyttävistä miehistä. Hän piti minua tiukasti kiinni kädestä, samalla kun minä yritin olla itkemättä. Olin ihan kuin joku pikkulapsi.

"Menkää helvettiin!" Michael sanoi kovaan ääneen. Hän oli todella vihainen ja ymmärsin kyllä miksi. En tiennyt yhtään ihmistä, kuka olisi nauttinut paparazzien huomiosta. Michael vihasi heitä sydämensä pohjasta.

"Ja jättäkää Char rauhaan!" Hän lisäsi ja osoitti mustaa autoa edessämme. Kävelimme sen luokse ja Michael avasi minulle oven. Istuin sisälle autoon ja odotin, että Michael istui kuskinpaikalle ja käynnisti auton. Hän ajoi pois paparazzien luota, samalla kiroten. Hän huokaisi ärtyneenä, kun me olimme päässeet pois keskustasta.

"Mä olen sulle niin kiitollinen" Sanoin ja pyyhin poskiani. Hän siirsi katseensa minuun ja hymyili minulle. Michael oli aina paikalla.

"Mä teen mitä vaan sun takia" Hän vastasi ja siirsi katseensa takaisin tiehen. Tiesin sen kyllä, mutta oli mukava kuulla se häneltä. Tunsin itseni todella uupuneeksi, joten en edes vaivautunut kysymään, että mihin me olimme menossa.

"Mä en tiennyt, että sä osaat ajaa" Naurahdin ja laitoin silmäni kiinni. En ollut aluksi edes tajunnut, että hänhän se tätä autoa ajoi. Olin missannut niin paljon, kun olimme olleet erossa toisistamme.

"Mä en tiennyt, että sä olet noin huonossa kunnossa" Hän sanoi ja tunsin hänen katseensa polttavan mielikuvituksellisen reiän päähäni. Avasin silmiäni hiukan ja huomasin, että hän todellakin tuijotti minua. Pelkäsin, että hän ajaisi ojaan, mutta luotin kuitenkin häneen.

"Mä sain potkut" Tuhahdin ja laitoin käteni puuskaan. Tiesin, että myös Linda halusi minulle vain parasta, mutta tottakai minua otti päähän. Pidin työstäni ja varsinkin asiakkaistani.

Olin ollut todella onnekas, kun edes olin päässyt töihin kyseiseen kampaamoon/kauneushoitolaan, koska se oli julkkisten suosima paikka. Olin erottunut muiden työnhakijoiden joukosta sen takia, että olin maininnut tehneeni töitä bändien kanssa. Tiedättekin varmaan, että minkä bändin kanssa. Se oli ollut iso plussa, taitojeni lisäksi. Lindan mielestä olin niin luonteva kaikkien julkisuuden henkilöiden kanssa, joten hän palkkasi minut heti. Hän oli myös kuullut minusta aiemmin.

"Mitä?" Michael kysyi ihmeissään ja näin hänen rystysiensä muuttuvan valkoisemmiksi. Tiesin, että hän tiesi, miksi olin saanut potkut. Ei hän muuten olisi tullut vihaiseksi.

"Mä rakastin mun työtä!" Huokaisin ääneen ja pyyhin taas yhden kyyneleen poskeltani. Tiesin ihmisiä, jotka eivät pitäneet työstään, mutta minä rakastin omaani. Oli ilo huomata, että olin jossakin hyvä!

"Mun kaikkien aikojen paras hetki oli se, kun mä sain laittaa Jennifer Anistonin hiukset!" Lisäsin ja aloin muistella sitä päivää. Hänen henkilökohtainen kampaajansa oli sairastunut ja Linda oli luvannut tälle kyseiselle naiselle, että minä laittaisin hänen hiuksensa. Se oli varmaankin yksi parhaista päivistäni, koska rakastin Jenniferiä todella paljon. Kaikista parasta oli se, kun Jennifer kehui taitojani ja sai minut melkein itkemään onnesta. Nyt en saisi enää tavata hänen kaltaisiaan ihmisiä..

"Mä olen niin pahoillani Char" Michael huokaisi ja otti minua kädestä kiinni. Katsoin tätä hetken ja näin, kuinka paha hänellä oli olla. Nostin hänen kätensä suulleni ja suukotin sitä. Oli hirveää nähdä, että hänkin kärsi tästä minun tilanteestani.

"Voinko mä tulla teille?" Kysyin ja hän nyökkäsi heti. Laskin hänen kätensä alas ja annoin hänen ajaa meidät perille. Olisin halunnut mennä Brianin luokse ja kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut, mutta se ei ollut mahdollista.

Minulle kuitenkin riitti se, että joku lohdutti minua ja kuunteli valitustani: Nyt se joku saisi olla Michael.