Wherever You Are (Book 3)

Chapter 19

Ensinnäkin.. KIITOS TUHANNESTI KAIKISTA IHANISTA KOMMENTEISTA JA ONNITTELUISTA! ❤️ Mä en voi vieläkään uskoa sitä, että melkein 4 vuoden jälkeen, mun unelma toteutuu: Mä pääsen tapaamaan 5SOS:in, joka on mulle se tärkein juttu koko maailmassa! Mä pääsen vihdoinkin kiittämään heitä siitä, miten he pelastivat mut ja miten paljon he ovat auttaneet mua 💖 Siis en mä olisi tässä enää, jos pojat ei olisi ollu mun elämässä 😳 Mä tulen olemaan heille ikuisesti kiitollinen!!!! Mä rakastan niitä niin paljon ❤️
Tuntuu siltä, niin kuin mä näkisin jotakin todella hyvää unta, mutta ei: MÄ TAPAAN 5SOS ALLE 2 VIIKON PÄÄSTÄ!!! ❤️

~~

"Missä muut on?" Kysyin, kun me astuimme Michaelin kanssa sisään heidän asuntoonsa. Koko asunto oli hiljainen ja se vaikutti aika autiolta.

"Me oltiin aiemmin tänään studiolla ja nyt ne lähti hakemaan ruokaa" Michael selitti ja laski kätensä olkapäilleni. Hän kävelytti minut olohuoneeseen ja pakotti minut istumaan yhdelle sohvista. Hän käveli keittiöön ja palasi luokseni vesipullon kanssa. Otin sen kiitollisena vastaan ja hän istui viereeni.

"Miten sä voit?" Hän kysyi hetken kuluttua. Katsoin tämän huolestuneita kasvoja ja yritin hymyillä hänelle. En halunnut hänen olevan huolissaan. Ja sitä paitsi.. Vaikka kaikki tarkoittivatkin hyvää kysyessään minulta, että miten voin, en kuitenkaan jaksanut kuulla sitä kyseistä kysymystä 100 kertaa päivässä.

"En mä oikeastaan tiedä. Mun pää on ihan sekaisin kaikista lääkkeistä" Huokaisin ja laitoin makaamaan niin, että pääni oli Michaelin sylissä. Hän alkoi silittää päätäni rauhoittavasti.

"Sä olet kohta taas terve" Hän sanoi vakuuttavalla äänellä. Nyökkäsin ja suljin silmäni hetkeksi. Positiivinen ajattelu auttoi aina. Joskus oli kuitenkin vaikea olla ajattelematta negatiivisesti.

"Saanko mä nukkua 10 minuuttia?" Kysyin häneltä, vaikka tiesinkin jo vastauksen. Hän naurahti hieman ja sai minut hymyilemään hiukan.

"Tottakai" Michael vastasi ja tunsin, kuinka hän peitteli minut viltillä. Minulla oli maailman parhaimmat kaverit, enkä voinut olla kuin kiitollinen kaikesta heidän tuestaan.

~~

Heräsin jälleen kerran tunteeseen, että joku katseli minua. Raotin silmiäni hieman ja tajusin tuijottavani sohvan selkänojaa. Käännyin toiselle kyljelleni ja huomasin tuijottavani Lukea. Hän ei kuitenkaan ollut yksin: Melanie istui hänen sylissään. He kuiskivat toisilleen jotakin, eivätkä he ilmeisesti olleet huomanneet, että olin herännyt. Vilkaisin nopeasti keittiöön päin ja näin, että muut olivat siellä.

"Char" Luke sanoi ja sai minut säpsähtämään. Nousin nopeasti istumaan ja yritin saada silmäni kunnolla auki.

"Mä otin vain pikku päikkärit" Selitin ja nousin ylös. Kävelin keittiöön muiden luokse, punaisine poskineni. Minua hävetti, että Melanie oli nähnyt minun nukkuvan sohvalla. Hän oli varmaankin ihmetellyt sitä, että miksi minä edes olin hänen poikaystävänsä talossa.

"Haluatko sä tehdä meidän kanssa ruokaa?" Calum kysyi ja nousi ylös tuolilta. Ashton ja Michael vain tyytyivät katsomaan minua. Vaikutti siltä, että he olisivat odottaneet että herään.

"Mä en tiennyt, että te osaatte edes tehdä ruokaa" Naurahdin väsyneenä ja istuin yhdelle tuoleista. Käännyin katsomaan Lukea ja Melanieta, jotka puhuivat edelleen jostakin, hiljaisella äänellä. Ihan kuin he olisivat puhuneet minusta.

"Ei me osatakkaan. Sen takia me kysyttiin" Michael sanoi ja sai minut nauramaan. Siirsin katseeni pois Lukesta ja yritin vain sivuuttaa sen ajatuksen, että Melanie oli myös paikalla. Oli todella outoa, olla hänen kanssaan saman katon alla.

"Mitä te ajattelitte tehdä?" Kysyin ja nousin ylös tuolilta. Calum piteli kädessään jauhelihapakettia, mutta en kyllä tiennyt, mitä he olivat tekemässä. Olin muutenkin vielä uninen, joten aivoni eivät olleet täydessä toiminnassa.

"Me ajateltiin tehdä pizzaa, mutta meillä ei ole jauhoja eikä täytteitä" Ashton selitti ja alkoi kikattaa. He olivat käyneet kaupassa, eivätkä he olleet ostaneet aineksia.

"Joten tehdään vaikka spagettia!" Hän lisäsi ja hymyili minulle suloisesti. Rakastimme Ashtonin kanssa spagettia yli kaiken, joten en todellakaan sanonut ei. Calum laski jauhelihapaketin pöydälle ja odotti, että minä alkaisin tekemään jotakin. Olin kuitenkin vähän hukassa.

"Jos mä keitän spagetin, niin te voitte tehdä kastikkeen" Ashton sanoi, tarkoittaen minua, Calumia ja Michaelia. Hän meni sieltä, missä aita oli matalin. Ashton laittoi vettä kiehumaan ja vain tyytyi katsomaan, kun me aloimme tekemään kastiketta.

Heidän kokkaustaitonsa olivat suoraan sanottuna kamalat. Ashton osasi tehdä jotakin, mutta hän oli laiska. Minä en ollut ihan niin huono kuin he, koska osasin tehdä kuitenkin itselleni ruokaa. Brian yleensä kokkasi minulle ja minä avustin häntä.

"Kaada se tomaattikastike nyt sinne sekaan!" Michael komensi Calumia ja yritti riuhtaista tölkin tämän kädestä. Tölkin sisältö levisi kaikkialle. Sitä oli seinissä, katossa ja myös meidän vaatteissamme. Ashton repesi nauruun ja olohuoneesta alkoi kuulua ryminää. Luke ja Melanie ilmestyivät keittiöön molemmat hieman huvittuneina. Minusta tämä kyseinen tilanne ei kuitenkaan ollut hauska. Olin yltäpäältä tomaattikastikkeessa, eikä se todellakaan ollut hauskaa. Silmiäni alkoi kirveltää todella pahasti ja halusin vain alkaa itkemään.

"Oliko ihan pakko?!" Huusin raivoissani. Kaikki yllättyivät ja niin myös minä. Katsoin Melanieta, joka tuijotti minua huolissaan. Olin niin herkässä mielentilassa, että en vain kestänyt yhtään mitään.

"Sori" Michael sanoi oudosti ja auttoi Calumia pyyhkimään kastikkeet hänen silmiltään. Pyyhin kasvojani hiukan ja heti kun näin kunnolla, kävelin pois keittiöstä. Olin yltäpäältä punaisen mönjän peitossa, kun taas Melanie näytti yhtä kauniilta kuin aina.

Avasin itselleni ulko-oven ja astuin ulos heidän hienosta talostaan. Istuin portaalle ja nojasin polviani vasten. Hengitin raitista ilmaa ja yritin pysyä järjissäni: Minua suututti. Ei se, että Michaelin takia olin ihan likainen, vaan sen takia, että Melanie oli niin täydellinen ja minussa oli aina jokin vikana.

"Mä kuulin, että sä sait potkut" Luken ääni sanoi takaani. En halunnut kääntyä katsomaan tätä, koska minua nolotti. Näytin ihan kamalalta ja todella kipeältä, mitä olinkin. Kuulin hänen laittavan oven kiinni ja yhtäkkiä hän istui vieressäni.

"Jep" Sanoin kyynelissä, yhä vältellen häntä. Hän ojensi minulle valkoisen pyyhkeen, jota en kuitenkaan ottanut vastaan. Hän käänsi päätäni hiukan, niin että hän pystyi katsomaan minua silmiin. Hän pyyhki pyyhkeellä likaisia poskiani, jotka olivat yltäpäältä tomaattikastikkeessa ja kyynelissä.

"Sun ei tarvitse esittää mitään, mun seurassa. Mä olen nähnyt ennenkin, kun sä itket" Hän sanoi ja sai minut nyyhkyttämään. Minua hävetti todella paljon ja hän tiesi sen.

"Mulla ei ole kohta enää mitään ja sulla on kaikki: mahtava ura ja ihana tyttöystävä" Nyyhkytin ja sain hänet halaamaan minua. Hän ei ilmeisestikään välittänyt siitä, että sotkin hänetkin tomaattikastikkeeseen. Olin ihan pohjalla, enkä tiennyt miten pääsisin sieltä pois.

"Sulla on aina meidät" Hän kuiskasi ja erosi halauksesta. Nyökkäsin ja hän auttoi minut ylös. Hänestä oli yhtäkkiä tullut oudon huomaavainen.

"Mennään sisään niin sä voit soittaa Brianille, että se tulee nyt hakemaan sut ja sen jälkeen sä voit mennä kotiin miettimään tätä kaikkea ihan rauhassa" Hän selitti ja sai minut taas nyökkäämään. Hän avasi minulle oven ja päästi minut sisään. Melanie käveli heti luokseni ja katsoi minua huolestuneena.

"Mä voin lainata sulle joitakin vaatteita" Hän sanoi ystävällisesti ja hymyili. Luke käveli hänen viereensä ja alkoi hänkin tuijottaa minua.

"Ei kiitos. Mä lähden ihan kohta kotiin"  Selitin ja sain Melanien nyökkäämään. Oli todella ystävällistä, että hän oli suostunut lainaamaan minulle vaatteitaan, mutta en halunnut pukeutua hänen vaatteisiinsa. En vain voinut.

"Mä soitan nyt Brianille" Sanoin ja Luke nyökkäsi. Otin puhelimen taskustani ja soitin poikaystävälleni, jota tarvitsin nyt.