Wherever You Are (Book 3)

Chapter 17

Ihanaa äitienpäivää, kaikille maailman äideille! 💕 Muistakaa hemmotella omia äitejänne tänään 😉

~~

"Missä sä olet oikein ollut?" Brian kysyi heti, kun ilmestyin olohuoneeseen. Kello oli 5 iltapäivällä ja olin juuri palannut kotiin. Minulla ei oikeastaan ollut halua puhua hänelle, mutta minun oli pakko. Kävelin hänen luokseen ja istuin hänen viereensä. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja halasin tätä.

"Mikä hätänä?" Hän kysyi ja halasi takaisin. Mutisin hänelle jotakin ja painoin pääni, hetkeksi tämän olkapäätä vasten. En halunnut säikäyttää häntä, vaan kertoa asian rauhallisesti.

Olin itse tavallaan shokkitilassa, vaikka kyse ei ollutkaan mistään tappavasta sairaudesta, kuten syövästä. Minua oli alkanut ärsyttämään se, että Luke oli puhunut masennuksestani. Hän oli luvannut olla puhumatta siitä, mutta oli kuitenkin heti rikkonut lupauksensa. Minulle oli heti diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö, mutta lääkäri oli myös sitä mieltä, että olin masentunut. En halunnut, että muut saisivat tietää.

"Brian, mun on kerrottava sulle jotakin, mutta sun on luvattava, että sä et sekoa" Selitin hänelle ja erosin halauksestamme. Hän katsoi minua kulmat kurtussa, mikä sai minut entistäkin epävarmemmaksi. Hän otti minua kiinni kädestä ja nyökkäsi lyhyesti.

"Mulla on ahdistuneisuushäiriö ja masennus" Kuiskasin ja tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat tekemään tuloaan. En voinut pidätellä niitä, vaikka olisin halunnut. Brian ei kuitenkaan reagoinut olettamallani tavalla. Hän veti minut halaukseen, eikä päästänyt irti. Olin luullut, että hän sekoaisi ja alkaisi panikoida.

"Mä olen ihan sekaisin" Nyyhkytin ja puristin hänen paidansa helmaa nyrkissäni. Hän alkoi hieromaan selkääni, samalla mutisten jotakin. Minulle riitti se, että hän oli tukenani.

"Kaikki järjestyy kyllä" Hän sanoi ja suukotti otsaani. Nyökkäsin ja painoin pääni taas hänen olkapäätään vasten. Hänen vahvat kätensä pysyivät selkäni takana, mikä osoitti sen, että hän ei ollut lähdössä mihinkään. Hän auttaisi minua selviämään kaikesta.

"Menitkö sä lääkäriin yksin?" Hän kysyi ja sai minut pudistelemaan päätäni. Pyyhin märkiä poskiani ja yritin hengittää rauhallisemmin. Minua ärsytti se, että olin niin herkkä. Toisaalta.. Nyt sain ainakin tietää osasyyn herkkyyteeni!

"Luke oli mun mukana" Sanoin ja nousin kunnolla istumaan. Brianin ilme muuttui vihaiseksi heti, kun olin maininnut Luken nimen. Siirsin molemmat käteni hänen poskilleen ja katsoin tämän komeita katsoja. Jos minä pystyin jatkamaan elämääni, niin Brianinkin pitäisi pystyä sietämään Lukea. Hän ei ollut vielä edes tavannut Lukea.

"Meidän välit on nyt paremmat ja hyvä niin. Mä haluan pitää Luken mun elämässä ja mä toivon, että sä hyväksyt sen" Sanoin ja nojasin hieman eteenpäin. Painoin huuleni hellästi hänen omiaan vasten ja suutelin häntä. Halusin näyttää hänelle, että minä halusin hänet, enkä ketään muuta.

"No.. On hyvä, että joku oli siellä sun tukena" Hän sanoi, erottuaan suudelmastamme. Hymylin hänelle hieman ja hän hymyili takaisin. Tiesin, että hän halusi yrittää. Yrittäminen riitti minulle. Heistä ei tarvinnut tulla mitään parhaita kavereita.

"Mä lupaan tukea sua ja mä olen kiitollinen siitä, että sä kerroit mulle tämän kaiken" Hän kuiskasi ja suuteli minua uudelleen. Tunsin oloni paremmaksi, jollakin tapaa. Kurotin lattialla makaavaa muovipussia kohti ja kaadoin sen sisällön lattialle. Katsoin kaikkia niitä lääkepurkkeja ja -paketteja ja aloin voimaan pahoin. Niin nopean diagnoosinkin jälkeen, jouduin jo syömään niin paljon lääkkeitä. Tiesin, että ne auttaisivat minua selviämään, mutta en halunnut ottaa niitä.