Wherever You Are (Book 3)

Chapter 62

Tuijotin tylsistyneenä Michaelia, joka ahtoi suunsa täyteen pitsaa. Tökin haarukalla omaa palastani, mutta en siihen sen kummemmin ollut koskenut. Minulla ei oikein ollut nälkä.

"No?" Michael kysyi, suu täynnä pitsaa. Siirsin lautasen kauemmas itsestäni ja kohautin olkapäitäni. Michael katsoi minua ihmeissään, ennen kuin hän siirsi katseensa lautaseeni.

"Sä saat syödä sen palasen, jos sä haluat" Naurahdin ja sain hänet hymyilemään. Michael otti lautaseni ja siirsi sen eteensä. Nousin pöydästä ja join vesilasini tyhjäksi. Vein sen tiskipöydälle ja kävelin ikkunan luokse.

Ulkona myrskysi ja kovaa. Palmut huojuivat ja sade hakkasi kovaäänisesti talon kattoa ja ikkunoita vasten. Minä, Michael ja Calum, olimme kolmestaan kotona. Oli siis torstai, enkä ollut nähnyt Lukea eilisen jälkeen. Eilen olimme siis käyneet sen keskustelun, joka johti suudelmaan. Olimme siis loppujen lopuksi päässeet ulos huoneesta ja emme olleet vieläkään puhuneet kaikista asioista, mistä olisi pitänyt. En tiennyt mitä ajatella tästä kaikesta.

Ashton oli lähtenyt aamulla johonkin, eikä ollut palannut. Hän vaikutti erittäin stressaantuneelta ja vihaiselta. Tiesin että hän oli vihainen minulle, mutta en voinut tehdä asialle mitään. Minun ja Ashtonin välit olivat kylmenneet, joka oli erittäin surullista. Olin aina pitänyt häntä isoveljenäni, jos ei lasketa sitä aikaa, kun kävin hänen kanssaan treffeillä. Muutama suudelma sinne tänne.. Calum taisi olla ainoa noista neljästä, jota en ollut suudellut.

"Mä olen kysynyt tämän varmaan sata kertaa, mutta onko kaikki hyvin?" Michael kysyi takaani. Tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni ja jäävän siihen. Käännyin hitaasti ympäri ja katsoin Michaelia silmiin. Ne olivat harmahtavat huolesta.

"Mä en halua puhua" Kuiskasin ärtyneenä ja siirsin katseeni hänen hiuksiinsa. Ne olivat nyt punaiset.

"Mä voin auttaa sua" Michael sanoi rauhallisena. Ei hän voisi auttaa minua. Ohitin hänet nopeasti ja lähdin kävelemään kohti omaa huonettani. En halunnut puhua, koska en tiennyt mitä sanoisin.

Kun saavuin oman huoneeni kohdalle, marssin suoraan sisään ja läimäytin oven kiinni perässäni. Kellahdin sängylleni ja hautasin kasvoni tyynyäni vasten. Minua oksetti, koska minulla oli niin huono omatunto. Minua pyörrytti, koska minulla oli niin paljon ajateltavaa. Minua itketti, koska olin henkisesti taas ihan loppu.

"Charlotte-"

"Mähän sanoin, että mä en halua puhua!" Huusin ja heitin yhden tyynyistäni ovea kohti. Käännyin ympäri ja sain huomata, että ovella ei ollutkaan Michael.

"Mitä sä oikein teet?" Carl kysyi säikähtäneenä ja nosti tyynyn lattialta. Anna ja Ashton seisoivat hänen vieressään, molemmat hämmentyneen oloisina. Hautasin kasvoni taas tyynyä vasten ja aloin nyyhkyttää.

"Mä hoidan tämän" Kuulin Annan sanovan ja pian ovi kolahti sen merkiksi, että Ashton ja Carl olivat lähteneet. Tunsin hellän kosketuksen alaselälläni ja se sai minut säpsähtämään hieman.

"Mä olen kamala ihminen" Kuiskasin ja nousin istumaan. Anna katsoi minua surullisena ja otti minua kädestä kiinni.

"Millä tavalla sä muka olet kamala ihminen?" Hän kysyi rauhallisella äänensävyllä ja siirsi ruskeat hiuksensa pois kasvojensa edestä. Kohautin olkapäitäni ja jäin pohtimaan sitä, miksi kaikki puhuivat minulle niinkuin olisin joku hullu.

"Mä en tiedä mitä mä teen" Huokaisin ja siirsin katseeni pois Annasta. Katsoin seinällä olevia valokuvia, joita olin kehystänyt. Minä ja Brian. Minä ja pojat. Minä ja Luke..