Wherever You Are (Book 3)

Chapter 67

Luke istui vieressäni isolla sairaalasängyllä, kun Dr. Williams viimeisteli jalkani tikkaamista. Hän oli siis se poikien lääkäri, jonka kanssa olin asioinut ennenkin. Michael oli soittanut hänelle autosta.

Pidin Lukea tiukasti kädestä ja hengittelin rauhallisesti sisään ja ulos. Minua ällötti koko operaatio, eikä se että minulla oli muutenkin heikko olo, auttanut ollenkaan. Oli myös ollut ällöttävää nähdä, kun lääkäri oli poistanut lautasen palasia jalastani.

"Valmista tuli" Dr. Williams, jonka etunimi taisi olla Joseph, sanoi. Hän ei vaikuttanut ollenkaan väsyneeltä, vaikka hän oli herännyt 30 minuuttia sitten. Luke meinasi nukahtaa koko ajan.

"Kiitos paljon" Huokaisin ja nousin varovaisesti ylös. Luke pomppasi pystyyn ja kätteli Josephia. Minä kättelin häntä myös ja vedin paitaani alemmas. En ollut edelleenkään saanut housuja mistään. En olettanutkaan, että löytäisin sellaiset sairaalasta, mutta oli todella noloa liikkua ilman housuja ja kenkiä.

"Oletteko te yhdessä?" Joseph kysyi ja virnisti leveästi, samalla kun hän kirjoitti jotakin vihkoonsa.

"Ei" Sanoimme yhteen ääneen. Katsoin tätä kummastuneena, koska en ymmärtänyt miksi hän kysyi jotakin sellaista, ihan tuosta noin vaan. Joseph siirsi katseensa pois vihkostaan ja silloin tajusin, että pidin Lukea yhä kädestä. Irrotin otteeni ja kävelin ulos huoneesta, posket punaisina. Käveleminen tuntui hassulta ja varmastikin myös näytti siltä.

Jatkoin matkaani kohti oleskelutilaa, jonne Michael oli jäänyt odottamaan. Vaikka olikin aamu, koko oleskelu tila oli täynnä ihmisiä. Kaikilla oli hätä ja minusta tuntui hirveältä, että olin varmaankin niin sanotusti etuillut muita. Kaikki mulkoilivat minua, mutta ei se ollut uutta. Yritin etsiä katseellani Michaelia, mutta en nähnyt häntä missään.

"Charlotte!" Joku huusi. Siirsin katseeni nopeasti uloskäynnin luokse. Brian seisoi oven suulla Michaelin kanssa. Jäin seisomaan paikoilleni ja vain tuijotin Briania. En tiennyt mitä voisin sanoa hänelle. Viimeksi kun olin nähnyt hänet, olin ollut ihan sekaisin.

Siirryin lähemmäs Briania ja Michaelia, erittäin hitaasti. Pelkäsin ehkä hieman.

"Vieläkö sä tarvitset aikaa itsellesi?" Brian kysyi ja kohotti minulle kulmiaan. Kohautin olkapäitäni ja sain hänet nyökkäilemään.

Kiedoin käteni tämän lihaksikkaan vartalon ympärille ja painoin pääni hänen rintakehäänsä vasten. Brian päästi pitkän huokauksen, aivan kuin hän olisi pitänyt hengitystään koko lyhyen keskustelumme ajan. Pystyin huomaamaan hänen kehonkielestään, että hänellä oli jotakin mielen päällä.

"Sä olet erittäin tapaturma-altis" Brian naurahti ja päästi irti minusta. Hymyilin hänelle ja vilkaisin jalkaani. Joseph oli tehnyt hyvää työtä.

Katsoin taakseni ja näin Luken juttelevan vielä Josephin kanssa. Halusin tietää mistä he keskustelivat, koska Luke tuijotti minua, samalla kun hän puhui.

"Onneksi Michael soitti" Brian sanoi ja sai minut kiinnittämään huomioni takaisin häneen. Michael ei näyttänyt kovinkaan iloiselta. En tiennyt johtuiko se minusta vai Rheasta, mutta jommasta kummasta joka tapauksessa.

"Ihan hyvä vaan, että tulit" Michael tokaisi ja lähti kävelemään kohti Lukea. Brianin kasvoille muotoutui hämmentynyt hymy.

Michael muistutti käytökseltään nyt Ashtonia ja hänkin alkoi ärsyttämään minua. Hän vain kuittaili minulle ja painosti koko ajan. En pitänyt siitä, että minua painostettiin. Kaikki painostivat minua aina ja vieläpä joka ikisessä asiassa!

"Meidän täytyy puhua" Brian sanoi, kun kaksi hoitajaa olivat ohittaneet meidät. Nyökkäsin nopeasti ja aloin hypistellä paitani reunaa. Minä olin se johtava osapuoli suhteessamme, joten tuntui todella oudolta, että Brian sanoi noin.

"Mennäänkö?" Kysyin ja käännähdin katsomaan vielä Lukea, joka nyt puhui Michaelin kanssa. Minun täytyisi palata talolle ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa. En ollut muistanut edes lukita ovea, joten minua kuumotti, että kun pääsisin takaisin talolle, olisi se tyhjennetty. Lohduttava asia oli kuitenkin se, että vanhempani asuivat hyvällä alueella, missä ei yleensä tapahtunut rikoksia.

"Mä kannan sun" Brian sanoi ja nosti minut syliinsä. Oli ehkä parempi, että hän kantoi minut. Minulla ei ollut kenkiä, eikä mitään.

Kun pääsimme sairaalan parkkipaikalle, aloin tähyillä Brianin autoa. Ilma oli selvästikin paranemassa, koska sade ei ollut enää niin rankkaa. Brian oli parkkeerannut autonsa onneksi aika lähelle. Hän laski minut varovaisesti maahan ja avasi minulle oven. Huomasin, että etupenkillä oli kengät ja legginsit.

"Michael kertoi, että teillä oli ollut aika nopea lähtö" Hän sanoi ja ojensi minulle legginsit, jotka puin heti jalkaani. Brian oli aina niin huomaavainen. Istuin penkille ja Brian laittoi oven kiinni. Aloin laittaa kenkiä jalkaani, hymyillen.

Kun nousin kunnolla taas istumaan, Brian istui jo kuskinpaikalla. Huomasin vasta nyt, että hän oli pukeutunut shortseihin ja t-paitaan. Näin myös, että takapenkillä oli iso treenikassi.

"Mä olin menossa töihin" Brian selvensi ja käynnisti auton. Hymyni katosi heti. Olin siis estänyt tätä menemästä töihin. Vaikka ilma olikin edelleen surkea, ihmiset kuitenkin halusivat ja menivätkin salille.

"Mä olen pahoillani" Sanoin hänelle ja kiinnitin turvavyöni. Laskin toisen käteni Brianin reidelle ja katsoin tätä silmiin.

"Ei se haittaa. Mä vaan-" Hän aloitti sanomaan, mutta hän kuitenkin keskeytti lauseensa. Brian ajoi pois sairaalan parkkipaikalta, jatkamatta lausettaan. Tuijotin tätä herkeämättä ja odotin, että hän jatkaisi. Oli kamalaa, jos joku jätti lauseensa kesken.

"Niin?" Kysyin ja laitoin radiota hiljemmalle, jotta varmasti kuulisin tämän. Brian vilkaisi minua nopeasti ja pysähtyi liikennevaloihin.

"Mä vaan toivon, että myös sä tekisit uhrauksia mun puolesta" Hän sanoi hitaasti ja erittäin surulliseen sävyyn. Tunsin piston sydämessäni heti, kun hän sanoi sen.

"Brian-"

"Meidän täytyy puhua" Hän sanoi, keskeyttäen minut. Punainen valo vaihtui vihreäksi ja Brian lähti ajamaan kohti kuntosaliaan. Tiesin, että hän oli menossa sinne, koska se oli aika lähellä sairaalaa. Tuosta lauseesta ei kuitenkaan voinut seurata mitään hyvää, olin ihan varma siitä.

"Voidaanko käydä ensin mun vanhempien talolla?" Kysyin hiljaa ja siirsin käteni pois hänen reideltään. Minulla vain oli sellainen fiilis, että hän ei halunnut minun pitävän sitä siinä. Luke rakasti sitä, mutta Brian ei..

"Hyvä on" Brian vastasi ja teki u-käännöksen. Katseeni oli lukittautunut häneen, enkä pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että nyt hän jättäisi minut. Minulla ei olisi enää mitään eikä ketään.

Auton täytti vain radiosta kuuluva musiikki ja raskas hengittämiseni. Tunsin itseni erittäin ahdistuneeksi. Tajusin vältelleeni liikaa kaikkia asioita ja nyt ne kostautuivat minulle.

"Hengitä. Mä vaan haluan puhua" Brian naurahti ja otti minua kädestä kiinni. Nyökkäsin ja muotoilin kasvoilleni pienen hymyn, vaikka oloni ei helpottunut yhtään.