Wherever You Are (Book 3)

Chapter 63

"Charlotte" Isäni sanoi, juuri sillä äänensävyllä mitä olin odottanutkin. Hän oli selvästikin yllättynyt, koska hän katsoi minua silmät pyöreinä. Siirsin katseeni maahan ja yritin miettiä mitä sanoisin. Omalle isälle puhumisen ei pitäisi olla mitenkään erityisen vaikeaa, mutta sillä hetkellä, se oli yksi vaikeammista asioista mitä olen koskaan joutunut tekemään.

"Voinko mä nukkua täällä muutaman yön?" Kysyin ja yritin pyyhkiä huomaamattomasti märkiä poskiani. En kuitenkaan voinut lopettaa nyyhkyttämistä, joten tietenkin isä huomasi sen, että itkin.

"Tottakai, mutta mitä on tapahtunut?" Hän kysyi nopeasti ja veti minut halaukseen. Kohautin harteitani ja painoin pääni hänen olkapäälleen.
Vaikutin niin heikolta, mutta olin menettämässä järkeni.

Erosin halauksesta ja isä päästi minut sisälle. Hän alkoi huutaa äitini nimeä ja ryntäsikin keittiöön. Seisoin keskellä avaraa eteistä ja silloin vasta tajusin, että olin aivan märkä. Vaatteistani tippui vettä, valkoiselle marmorilattialle.

Riisuin märät kenkäni ja mietin, että olinko tehnyt suuren virheen. Rakastin vanhempiani ja tiesin, että olin aina tervetullut kotiin, mutta he huolestuisivat minusta taas. He olivat nähneet minun murenevan kappaleiksi ja pelkäsin, että niin tulisi tapahtumaan taas. Olin sanonut heille, että palaisin kotiin vasta sitten, kun asiat olisivat oikeasti huonosti. No nyt ne sitten olivatkin huonosti. Olin halunnut pärjätä yksin ja miten kävi.

"Charlotte!" Äitini huudahti ja juoksi luokseni. Hän tarttui tiukasti kiinni olkapäistäni ja alkoi ravistella minua. Hän oli hädissään ja varmaankin luuli, että olin kuoleman kielissä tai jotakin.

"Rakas, mitä sinulle on käynyt? Mä olin laittamassa ruokaa, joten jos sulla on nälkä niin-"

"Äiti, älä!" Sanoin niin kovaan ääneen, että eteisessä alkoi kaikua. Minun oli pakko keskeyttää hänet. Hän päästi minusta irti ja kääntyi katsomaan isääni.

"Mä haluaisin nyt mennä vaikka ottamaan päikkärit, jonka jälkeen me voidaan puhua" Huokaisin ja sain heidät nyökkäämään. Yritin olla menettämättä malttiani, koska he kuitenkin ajattelivat aina parastani. Lähdin kiipeämään portaita ylös, samalla haroen märkiä hiuksiani. Äidille piti puhua suoraan..

Saavuin vanhan huoneeni kohdalle ja astuin sisään. Kaikki oli jälleen kerran ennallaan, joka tarkoitti sitä, että vanhempani eivät olleet vieläkään raskineet heittää mitään pois.

Laskin repun vanhalle sängylleni ja kävelin vaatekaapille. Siellä oli yhä joitakin vaatteitani, mitä olin jättänyt sinne, muuttaessani pois kotoa. Otin ylähyllyltä mustan hupparin ja legginsit. Vaihdoin märät vaatteeni kuiviin ja suljin vaatekaapin oven. Siihen oli kiinnitetty kokovartalopeili, josta näin itseni. Näytin aikalailla samalta kuin kolme vuotta sitten, lukuunottamatta hiusteni väriä ja sitä, että olin näiden vuosien aikana muuttunut paljon aikuismaisemmaksi. Minusta jopa tuntui samalta kuin kolme vuotta sitten. Olin vihainen, surullinen ja erittäin pettynyt itseeni.

Heitin märät vaatteeni oman kylpyhuoneeni lattialle ja istuin huokaisten sängylle. En vain yksinkertaisesti tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Tuntui siltä kuin koko universumi olisi kääntynyt minua vastaan taas!

Sitten huomasin jotakin. Olin luullut, että huoneessani ei ollut tapahtunut mitään erikoista muutosta, mutta olin ollut väärässä. Huomasin seinällä olevat taulut, jotka olivat täynnä kuvia. Kuvia oli myös kirjoituspöydällä, jonka ääressä olin viettänyt monen monta uuvuttavaa yötä, opiskellen ja itkien sitä, että miksi en oppinut jotakin matematiikan kaavaa.

Nousin sängyltä ja kiiruhdin huoneen toiselle puolelle. Taulut olivat kauniita kollaaseja ja ne oli tehty valokuvista. Yhdessä kuvassa istuin kitara kädessä isäni sylissä. Olin kuvanotto hetkellä varmaankin 5-vuotias. Kollaasissa oli kuvia minusta, aina syntymästäni tähän vuoteen. Tiesin, että äiti oli tehnyt sen. Hänellä oli taiteellinen puoli, jota arvostin kovasti.

"Pidätkö niistä?" Kuulin äitini äänen kysyvän. Käännyin katsomaan tätä ja huomasin, että hänellä oli kädessään kuppi, joka höyrysi hieman. Aloin nyökkäillä ja hymyilin hieman. Äiti ojensi minulle kupin ja minä kiitin häntä. Otin hörpyn tuota kuumaa nestettä, joka osoittautui teeksi.

"Haluaisitko sä kertoa, että mitä on tapahtunut?" Hän kysyi ja istui sängylleni. Huokaisin närkästyneenä ja aloin rämpyttää rikkinäistä valokatkaisijaa.

"Mä vaan satun olemaan ihan helvetin paska ihminen-"

"Minun talossani ei kirota!" Hän muistutti, keskeyttäen minut. Olin periaatteessa saanut aika paljon asioita periksi kasvaessani, mutta kiroilu oli ollut ehdottomasti kielletty, koska äiti ei sietänyt sitä ollenkaan. Hän oli kuin Brian!

"Anteeksi" Sanoin ja hörppäsin taas teetäni. En halunnut ärsyttää häntä, koska olin kuitenkin hänen talossaan.

"Onko sulla ja Brianilla ongelmia?" Hän kysyi. Olihan meillä ongelmia, mutta ne olivat enimmäkseen minun ongelmiani.

"Tässä ei ole kysymys Brianista- tai no. Tavallaan ja tavallaan ei" Huokaisin ja laskin teekupin pöydälle. En tiennyt pystyinkö kertomaan hänelle, mitä olin mennyt tekemään.

Katseeni osui pöydällä olevaan, kuvakehykseen. Otin kehyksen käsiini ja katsoin sen sisällä olevaa kuvaa. Kuvassa olin minä, mutta en suinkaan ollut yksin. Luke oli myös kuvassa. Äiti oli varmaankin kehystänyt sen. Aloin hymyillä, koska minulle tuli lämpimiä muistoja mieleen.

"Liittyykö hän jotenkin sun ongelmiin?"

Käännyin katsomaan äitiäni, joka hymyili viekkaasti. Hän oli selvästikin arvannut mistä oli kyse. Kohautin olkapäitäni ja tunsin kuinka poskeni alkoivat muuttua hieman punertaviksi.

En tiennyt mitä hän ajatteli. Jos kertoisin hänelle, että mitä oikeasti oli tapahtunut, hän varmaan pitäisi minua kamalana ihmisenä. Hänen oma tyttärensä ja samalla hänen ainoa lapsensa, oli pettäjä.

"Kulta, sun täytyy unohtaa Luke-"

"Mä en voi, äiti!" Sanoin suoraan, samalla keskeyttäen hänet. En halunnut kuulla sitä samaa paskaa, mitä kaikki muutkin jauhoivat. Olin suututtanut Annan ja Ashtonin, enkä halunnut tehdä sitä samaa äidilleni. Katsoin yhtä seinällä olevaa taulua, jossa oli kuvia Annasta, Ashtonista, Calumista ja Michaelista. Parhaat ystäväni alkoivat kääntyä minua vastaan.

Äitini nousi ylös sängyltä ja käveli luokseni. Hän laski molemmat kätensä hartioilleni ja odotti, että jatkaisin. Siirsin katseeni taas siihen kuvaan, jota pitelin käsissäni ja annoin itselleni oikeuden taas hymyillä:

"Luke on erityinen"