Wherever You Are (Book 3)

Chapter 16

"Niin mikä? Ashton kysyi ihmeissään ja istui viereeni. Olimme tulleet Luken kanssa poikien asunnolle, noin 2 minuuttia sitten ja minulta alettiin heti kyselemään todella paljon kysymyksiä.

"Ahdistuneisuushäiriö" Luke toisti puolestani. Olin todella kiitollinen siitä, että hän oli ollut tukenani koko ajan. Kun he olivat esimerkiksi ottaneet minulta verinäytteen, hän oli pitänyt minua koko ajan kädestä, koska olin meinannut pyörtyä. Olin iloinen siitä, että meidän välimme vaikuttivat jo olevan paremmat.

"Onko se vakavaa?" Michael kysyi vakavalla äänellä. Tällä kertaa Luke ei vastannut puolestani. Jouduin rykäisemään muutaman kerran, koska kurkkuni oli todella kuiva.

"Ei, mutta mulla on nyt lääkkeet siihen" Vastasin hiljaa ja sain kaikki nyökkäämään. Oli hyvä, että olin mennyt lääkäriin ajoissa, koska olin saanut tarvittavat lääkkeet ja ajan terapeutille.

"Jos te ette pane pahaksenne, niin mä voisin ottaa pienet päikkärit" Sanoin ja nousin ylös nojatuolista. Minua väsytti, mutta halusin myös ajatella rauhassa tätä kaikkea. Minun piti saada aikaa itselleni.

"Sä voisit ottaa ne päikkärit meidän vierashuoneessa, mutta siellä ei ole tällä hetkellä edes sänkyä, koska meidän pitäisi sisustaa se" Calum sanoi Michaelin nyökytellen hänen vieressään.

"Sä voit nukkua mun huoneessa" Luke sanoi heti. Hymyilin hänelle hiukan, mutta aloin kuitenkin pudistelemaan päätäni. Tiesin, että hän tarkoitti vain hyvää, mutta hän ei tajunnut erästä asiaa.

"Mä en halua nukkua samoissa lakanoissa kuin Melanie" Vastasin hänelle hiljaa ja sain hänet nyökkäämään. En oikeastaan edes halunnut maata samalla sängyllä, missä Melaniekin oli makoillut. Se vain tuntui todella oudolta ja vastenmieliseltä.

"Sä voit ottaa ne päikkärit vaikka mun huoneessa" Ashton sanoi ja sai minut nyökkäämään. Lähdin kävelemään kohti Ashtonin huonetta, mutta tein täyskäännöksen ja palasin heidän luokseen.

"Mä menisin kotiin, mutta Brian ja Anna on varmaan siellä ja-"

"Me ymmärretään kyllä! Sä olet aina tervetullut ja meitä ei todellakaan haittaa vaikka sä asuisitkin meidän kanssa" Michael hymyili ja sai minutkin hymyilemään. En halunnut olla tunkeileva, enkä halunnut saada heitä huolestumaan sen enempää, mitä he jo olivat.

Jätin pojat olohuoneeseen ja lähdin kävelemään taas kerran kohti Ashtonin huonetta. Huone oli todella siistissä kunnossa, mikä sai minut epäileväiseksi. Luke ja Ashton olivat todella huonoja siivoamaan ja he sotkivat koko ajan. Joku oli varmaankin siivonnut hänen puolestaan..

Nappasin pehmeän näköisen viltin sängyn reunalta ja kiedoin sen ympärilleni. Laitoin makaamaan hänen pedatulla sängylleen ja suljin silmäni heti. Minulla oli todella huono omatunto. Brian ei edes tiennyt, että minä olin mennyt lääkäriin. En ollut kertonut hänelle mitään, vaikka minun olisi pitänyt. Hän oli poikaystäväni ja hänen kuului saada tietää.

"Nukutko sä?" Luken ääni kysyi ja sai minut säpsähtämään. Kierähdin kyljelleni ja avasin silmäni hitaasti. Luke seisoi ovella oudon oloisena.

"En" Vastasin haukotellen ja katsoin, kun hän laittoi oven kiinni. Hän käveli luokseni ja istui viereeni. Haukottelin uudestaan ja halusin vain nukahtaa. Oloni oli todella hämmentävä: Minua väsytti, vaikka nukuin koko ajan. Olin ennen ollut niin pirteä ja nyt en halunnut tehdä muuta kuin nukkua. En voinut tehdä mitään muuta, kuin nukkua.. Halusin kuitenkin tietää, miksi Luke oli tullut luokseni.

"Kakista ulos Hemmings" Huokaisin ja yritin löytää parempaa asentoa sängyltä. Viltti oli kuitenkin ihanan pehmeä: Ihan kuin olisin maannut pilvien välissä!

"Mä olen huolissani susta" Hän sanoi vakavalla äänellä. Olin juuri käynyt hänen kanssaan lääkärissä ja olin saanut diagnoosini. Miksi hän yhä oli huolissaan? Katsoin tätä todella kysyvänä, koska hän käyttäytyi todella oudosti.

"Tiedäthän sä, että mä välitän susta todella paljon?" Hän kysyi ja sai minut nyökkäämään. Kieltämättä.. Oli hiukan outoa, että hän kyseli jotakin sellaista.

Vaikka me olimmekin eronneet, puhumatta toisillemme enää sanaakaan, se ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi välittänyt hänestä. Minulla oli oikeus olla loukkaantunut ja vihainen. En kuitenkaan ollut enää. En voinut elää ilman Lukea. Hän oli yksi tärkeimmistä henkilöistä elämässäni. En ollut vielä kuitenkaan sinut sen asian kanssa, että Luke seurusteli Melanien kanssa. Melaniessa ei ollut mitään vikaa, mutta Luke oli ollut joskus se henkilö, jota rakastin yli kaiken. Nyt hän oli Melanien rakkaus.

"Mä haluan, että sulla on kaikki hyvin" Hän jatkoi ja otti minua kiinni kädestä. Käteni oli niin pienen näköinen hänen suurien käsiensä välissä. Hän siirsi käteni hänen pehmeitä huuliaan vasten, samalla katsoen minua silmiin.

"Mä en voi elää ilman sua. Se vaan on mahdotonta!" Sanoin hiljaa ja sain hänet nyökkäämään. Tiesin, että se kuulosti todella oudolta, mutta Luke ymmärsi mitä tarkoitin ja se oli tärkeintä. Luke oli aina ollut ymmärtäväinen. Hän ei kuitenkaan ollut sitä samaan aikaan kun hän oli vihainen, mikä oli ymmärrettävää.

"Unohda ne kaikki typerät säännöt. Mä haluan olla sun kanssa taas parhaita kavereita, mutta mun on saatava aikaa totutella siihen ajatukseen, että meistä ei tule mitään sen enempää. Mä tiedän, että mä hoen tätä koko ajan, mutta mä olen edelleen hajalla ja sun on vaan ymmärrettävä mua" Selitin hänelle ja hän laski käteni alas. Haukottelin taas ja suljin silmäni hetkeksi. Kuulin hänen huokaisevan hitaasti ja raskaasti.

"Mä ymmärrän kyllä" Hän vastasi ja kun avasin taas silmäni, näin hänen hymyilevän. Tykkäsin nähdä hänen hymyilevän. Minulla tuli siitä hyvä mieli.

"Mä annan sun nyt nukkua" Hän lisäsi ja nousi ylös. Painoin pääni kunnolla tyynyä vasten ja yritin unohtaa huonon oloni.

"Otitko sä jo ne lääkkeet?" Hän kysyi ja sai minut kääntämään kylkeäni. Näytin hänelle keskisormea ja kuulin, kuinka hän alkoi kikattaa.

"Sä alat kuulostaa ihan mun äidiltä" Mutisin hänelle ja silloin muistin, että minun pitäisi myös käydä vanhempieni luona joku päivä. En ollut kertonut heillekään lääkärissäkäynnistä. Minulla oli muutakin tekemistä kuin infota muita.

"No otitko?" Hän kysyi uudelleen ja sai minulta kieltävän vastauksen. Halusin vain ottaa lyhyet päikkärit, johon minulla oli lupa. Minua oltiin kehotettu lepäämään välillä. En ollut ehtinyt ottaa lääkkeitäni, enkä myöskään halunnut. Minua pelotti se, että miten kehoni reagoisi kaikkiin niihin lääkkeisiin ja minua myös pelotti kaikenlaiset sivuoireet.

"Mä otan ne kyllä" Tuhisin ja hautasin kasvoni tyynyyn. Halusin hänen lähtevän, mutta Luke oli erittäin itsepäinen henkilö.

"Okei okei!" Hän naurahti ja kuulin kuinka ovi paukahti kiinni. Se kuitenkin aukesi muutama sekunti myöhemmin. Käännyin katsomaan Lukea, todella uupuneena.

"Mulla on vielä yksi kysymys" Hän sanoi ja näytin tälle peukkua, koska en jaksanut puhua. Olin ihan voimaton. Hän katsoi muutaman kerran taakseen ja kysyi:

"Milloin sä ajattelit kertoa muille, että sä olet myös masentunut?"