Wherever You Are (Book 3)

Chapter 8

Oon ollu inactive af joten pyydän anteeksi. Hirveenä ollu kokeita ja tällasta! Jotakin ihanaa kuitenkin tapahtui: SAIN SC LIPUN JA OLEN NIIN ONNELLINEN OMG!!!!

The tears are real

~~

Ajoin kotiin illan tullessa. Aurinko oli jo laskenut ja osa katulampuista oli jo syttynyt. Ilma tosin oli, vieläkin lämmin. Vilkuilin aina välillä puhelintani, johon tuli aina pienin väliajoin viestiä. Sitten se alkoi soimaan:

"Niin?" Vastasin vaivautumatta katsomaan, kuka soitti. Yritin vain päästä mahdollisimman nopeasti kotiin, koska Brian oli ihan hermona.

"Sä unohdit sun vaatteet tänne" Michaelin ääni sanoi, hieman huvittuneena. Katsoin viereiselle penkille ja jos minulla olisi ollut enää ylimääräisiä käsiä, olisin lyönyt itseäni. Olin lainannut Calumilta college-housut ja t-paidan, jotka minulla oli ylläni. Olin kokonaan unohtanut ottaa märät vaatteeni mukaan!

"Argh, mä unohdin kokonaan!" Huokaisin ja laitoin kaijuttimen päälle. Laskin puhelimen viereiselle penkille ja keskityin taas ajamiseen. Ajoin ehkä hiukan ylinopeutta, mutta sille en voinut oikein mitään. Halusin vain äkkiä kotiin!

"Mä vaan ajattelin ilmoittaa. Sulla näytti olevan niin kiire ja kaikkea" Michael jatkoi varovaiseen sävyyn. Mutisin jotakin hänelle vastaukseksi, koska minulla todellakin oli ollut kiire.

"Miten sä voit?" Hän kysyi. Hetken oli hiljaista. Ajoin Brianin auton tien reunaan ja sammutin sen. Näin jo taloni, mutta minun oli ensin vastattava Michaelille.

"Mä en oikeastaan tiedä" Vastasin ja otin puhelimen käteeni. Tiesin, että Michael tarkoitti Luken tapaamista.

"Mistä te puhuitte Luken kanssa?" Hän kysyi ja sai minut huokaisemaan. Minua ei vieläkään huvittanut puhua Lukesta ja minusta.

"Me sovittiin tietynlaisista säännöistä" Vastasin lyhyesti ja suljin silmäni hetkeksi. Minua väsytti, eikä se ollut ihme. Minulla oli ollut todella rankka päivä!

"Mä kysyisin, että mitä ne säännöt on mutta mä tiedän, että sä et halua puhu tästä asiasta" Hän sanoi ja minulle tuli tavallaan rennompi olo. Olin todella onnekas. Michael tunsi minut niin hyvin ja olin onnellinen siitä, että hän oli yksi parhaista kavereistani. Hän tuki minua aina!

"Kiitos" Vastasin hiljaisella äänellä ja siirsin katseeni kohti taloani. Näin että ikkunoista tuli valoa, joten toivoin todella paljon, että Anna olisi ollut kotona.

"Mun varmaan pitää lopettaa, että Brian ei hermostu enempää" Huokaisin ja käynnistin auton uudelleen. Minua pelotti se, mitä Brian aikoi sanoa minulle. Tiesin että hän oli todella vihainen, koska en vastannut puhelimeen.

"Hyvää yötä, Char!" Michael vastasi ja lopetti puhelun. Laskin puhelimeni penkille ja ajoin Brianin auton taloni eteen. Nousin autosta nopeasti, ottaen avaimet ja puhelimeni mukaan. Suorastaan juoksin ovelle ja silloin huomasin, että minulla ei ollut avaimia. Koputin oveen muutaman kerran, ennen kuin Anna tuli avaamaan.

"Missä sä olet oikein ollut?" Hän kysyi ja päästi minut sisään. Aloin heti katsella ympärilleni, etsien katseellani Briania. En nähnyt häntä missään.

"Mä olin poikien luona. Ne tuli tänään tänne!" Sanoin kuiskaten ja suljin oven kiinni. Kävelin pimeään keittiöön ja kun laitoin valot päälle, näin Brianin edessäni. Kieltämättä säikähdin todella paljon, mutta en antanut sen näkyä.

"Brian-"

"Yläkertaan" Hän sanoi matalalla äänellä keskeyttäen minut ja osoitti portaita. Katsoin hänen vihaisia kasvojaan ja totesin, että hän ei koskaan ennen ollut niin vihainen kuin hän oli nyt.

"Mutta-"

"Nyt!" Hän melkein huusi ja sai minut melkeinpä, juoksemaan yläkertaan. Näin kuinka Anna jäi portaiden alapäähän, katsomaan meidän peräämme. Kun pääsin huoneeseeni, Brian läimäytti oven kiinni heti.

"Miksi sä et vastannut puhelimeen?!" Hän kysyi kovaan ääneen ja astui askeleen lähemmäs minua. Pakitin kohti sänkyä ja istuin sille. Brian oli kysynyt juuri sellaisen kysymyksen, mihin en oikeastaan osannut vastata.

"Mä vaan halusin puhua kunnolla poikien kanssa, koska me ei olla nähty pitkään aikaan" Selitin hiljaisella äänellä. Minä ja Brian emme olleet koskaan oikeastaan tapelleet mistään. Toki meillä oli ollut pieniä erimielisyyksiä, mutta ei mitään sen suurempaa. Nyt tilanne oli ihan erilainen. Brian oli raivoissaan ja poissa tolaltaan. Minua pelotti hieman.

"Olisit sä silti voinut edes lähettää viestiä! Mä luulin, että sulle on sattunut jotakin" Hän huusi ja sai minut tuntemaan oloni syylliseksi. Tiesin että minun olisi pitänyt vastata edes viestillä, mutta en voinut tehdä tehtyä, enää tekemättömäksi.

"Mä olen pahoillani" Sanoin kuiskaamalla ja aloin itkeä. Brian oli poikaystäväni ja tiesin, miksi hän oli raivoissaan. Minulla ja Lukella oli historiamme ja olin kertonut Brianille kaiken. Sen takia hän oli raivoissaan. Hän varmaan luuli, että minä ja Luke olimme säätäneet jotakin, tai Luke oli loukannut minua tai jotakin muuta vastaavaa.

"Charlotte" Brian huokaisi ja tunsin ilmapiirin kevenevän. Hän istui viereeni ja huokaisi ääneen. Hän veti minut halaukseen ja piti siinä. Painoin pääni hänen rintakehäänsä vasten ja annoin kyyneleiden tulla. Australiaan muuton jälkeen, minusta oli tullut todella herkkä ihminen. Ehkä olin oppinut sen, että omia tunteitaan piti osata näyttää.

"Mä en olisi saanut huutaa, mutta sun pitää ymmärtää yksi asia. Sä olet mun tyttöystävä ja mä haluan tietää, että missä sä olet ja kenen kanssa. Varsinkin jos sä olet, sen seurassa" Hän selitti. Tuntui hassulta, että hän ei sanonut Luken nimeä. Tajusin kyllä hänen pointtinsa.

"Mä vaan halusin puhua asiat selviksi varsinkin Luken kanssa. Se ei ollut helppoa! Mulla oli koko ajan paha olo ja mä halusin itkeä. Me kuitenkiin sovittiin tietyistä säännöistä" Selitin Brianille, joka kuunteli parhaansa mukaan, vaikka puhuinkin ihan sekavasti. Hänen oli vaikea saada selvää itkuisesta puheestani.

"Sä olet väsynyt, joten me voidaan puhua aamulla" Hän kuiskasi ja pussasi minua poskelle. Nousin ylös ja kävelin omalle puolelleni, vetäen päiväpeiton pois sängyltä. Asetuin vällyjen väliin, Brianin sammutellessa valoja.

"Kenen nuo vaatteet on?" Kuulin hänen kysyvän. Olin jo melkein nukahtamassa, mikä ei todellakaan ollut mikään ihme. Käänsin kylkeä, yhä pitäen silmäni kiinni.

"Ne on Calumin" Vastasin mumisten ja tunsin, kuinka Brian asettui viereeni makaamaan. Painauduin hänen rintakehäänsä vasten ja yritin saada unta.

"Me en edes aio kysyä, että miksi sulla on nuo päällä" Hän naurahti ja sai minut hymyilemään. Painoin pääni hänen kaulaansa vasten ja suukotin hänen aataminomenaansa, muutaman kerran. Tuntui hyvältä olla hänen lähellään.

"Mä olen pahoillani Brian" Haukottelin ja tunsin hänen liikahtavan. Hän siirsi kätensä alaselälleni, ikään kuin pidelläkseen minua.

"Mä olen myös pahoillani" Hän vastasi, tarkoittaen hänen raivoamistaan. Ymmärsin todella hyvin, miksi hän oli ollut vihainen ja hänellä oli siihen syy. Brian oli mustasukkainen ihminen, enkä voinut sille mitään. Se oli yksi hänen luonteenpiirteistään.

"Kauniita unia" Hän kuiskasi korvaani ja sillä hetkellä olisin halunnut kiittää häntä, mutta en vaan yksinkertaisesti jaksanut.

Hän sai minut unohtamaan Luken..