I ain't good, to be yours [VALMIS]

Kooma?

Olemme iatuneet tunnin tällä käytävällä, eikä ole kuulunut mitään uutta. Olin yrittänyt soittaa Jungkookin vanhemmille, mutta he eivät vastanneet. Jimin oli sitten taas yrittänyt soittaa Yoongin vanhemmille ja he olivat vastanneet. Jiminin sanojen mukaan Yoongin vanhemmat olivat tulossa tänne. "Miks niistä ei kuulu nyt mitään?" Kysyin "Tae ehkä ne on vieläkin leikauksessa." Jimin vastasi minulle. Pian näin kun Jiminiäkin lyhyempi nais hoitaja tai sitten hän oli kirurgi käveli meitä kohti. Nousimme ylös. "No?" Kysyin "Leikkaukset ovat nyt ohi ja heidät on siirretty omiin huoneisiinsa, mutta-." "Mutta yksi heistä kylläkin vaipui valitettavasti koomaan." "Kumpi?" Kysyimme Jiminin kanssa yhteen ääneen. "Jeon Jungkook." "E-Ei....sano että toi ei oo t-totta." Sanoin ja poskillani vieri kyyneleitä. "Olen pahoillani. Haluatteko nähdä heidät?" "J-Joo." "Seuratkaa." Seurasimme kirurgia hisseille.

Menimme hissiin ja nainen painoi kolmos kerrosta. Kun pääsimme kolmos kerrokseen, kävelimme ulos hissistä ja seurasimme naista johonkin huoneeseen. "Jeon Jungkook on sitten viereisessä huoneessa." Nainen sanoi ja lähti. Menimme istumaan sairaala sängyn viereisille tuoleille. Jimin otti poikaystävänsä kädestä kiinni ja silitteli hänen kämmenenselkää peukalollaan. Yoongi alkoi availemaan silmiään. "Missä mä oon? Mitä on tapahtunut." Yoongi kysyi heikolla äänellä. "Sä oot s-sairaalassa. Jungkook ja sä jouduitte kolariin." Jimin kertoi ja yritti olla itkemättä. "Missä Jungkook on? Onks se elossa?" "J-Jungkook on....k-koomassa." Sanoin. "M-Mitä? E-Ei se ei voi olla." "Yoongi kyl kookie selvii." "Mitäs jos ei? Vittu. Eka Baekhyun ja nyt Jungkook, mitä helvettiä tää elämä haluu multa?!" "Baekhyun ei oo kuollut." Jimin sanoi "Mut se on elämän ja kuoleman rajalla, sen pitää taistella oman henkensä puolesta, ja niin pitää nyt Jungkookin." "Jungkook ei väl-lttis k-kuole." Sanoin itkien. "Se on vaan välttis, me ei voida tietää." Yoongi sanoi. Huoneen oveen koputettiin ja sitten Yoongin vanhemmat tulivat sisälle. "Piti sit noillekin soittaa?" Yoongi kysyi ärsyyntyneenä. Yoongin vanhemmat menivät istumaan sänggyn toiselle puolelle oleville tuoleille.

"Olitko sä kännissä kun sä ajoit?" Yoongin isä kysyi "No siis joo totta helvetissä olin, en todellakaan ollut. Mä en aja jos mä oon edes vähän juonut." "No miten te ajoitte kolarin?" Hänen isä kysyi uudestaan. "No miten sä nyt ajat kolarin, ajat vana jotain päin. Ei oo kauheen vaikeeta." "Ajoitko sä tahallaan jotain päin?" "No siis joo tottakai, niin kävi ihan mielessä että haluankin nyt tästä ajaa puuta päin." Yoongi sanoi sarkastisesti. "Mä en tajua. Miten helvetissä aina kun sä meet ulos, joko sä tuut poliisien kyydil kotiin tai sit ambulanssin kaa sairaalaan, niin etkö sä osaa olla tekemättä mitään mistä ei seurais hankaluuksia?" "No osaanhan mä. Eikä tä ollut ku neljäs kerta ambulanssin kyydis. Ties kuin mont kertaa mä oon tullut poliisien kyydis." "No mitä sä sit osaat tehä, niin ettet sä joudu vaikeuksiin?" "Mä en joudu nukkumisesta vaikeuksiin, enkä myöskään siitä jos mä panen Jiminii." "Yah hyung!" "Mä vaan kerron faktoja." "Hei mä taidan mennä kattoo Jungkookia." Sanoin ja poistuin huoneesta.

Menin Jungkookin huoneeseen ja istuin sänggyn vierellä olevaan tuoliin. Otin Jungkookin kädestä kiinni. "Hei. Mä en tiedä kuuletko sä mua vai et, mut muista että sä oot mulle ihan helvetin tärkee ja....ja...m-mä rakastan sua t-tosi pal-ljon. I-Ihan sama mitä tapahtuu, sä tuu-ut aina ol-lemaan mun sydämmessä. E-Enkä mä korvaa sua mite-enkään. Mä rakastan sua ja vaan sua." Kerroin Jungkookille itkien. Painoin pääni sängyn patjaa vasten ja itkin. En voi uskoa että ihminen jota rakastan, on niin lähellä kuolemaa. Mä vaan toivon ettei Jungkookille käy saman laitte ku mun veljelle ja isälle. Se olis liikaa mulle.

Time skip
Istuin ulkona jollain portaiden päällä. En vain kestänyt katsoa Jungkookia, hän näytyi elottomalta. Ja se murtaa sydämmeni. Muistot siitä kun isäni ja veljwni olivat tuossa tilassa tulevat vain vahvemmin pintaan, en mä halua nähdä taas joka yö painajaista. Mitä jos Jungkook ei selvii? Mitä mä sit teen? Mä oon ihan hukassa ilman sitä? Musta tuntuu että mun paino alkaa taas laskemaan, jos mä menetän Jungkookin. Mä en vaan kestäis sitä enää. Eikä se vitun kiusaaminen kaan oo loppunut. En vaan oo ikinä tarpeeks hyvä kenellekkään. Kyl mä tiiä että jollain on asiat paljon huonommin ku mulla, kuulostan varmaan vaan itsekkäältä. Mä vaan haluisin että se kiusaaminen loppuis. Onneks on loma, eikä mun tarvii nähä niitä. Jimin on sentään onnekas, sen ei tarvii pelätä että Yoongi ei heräis jostain koomasta. Joskus mä vaan mietin että miltä tuntuis olla Jimin..olisin varmaan ilonen. Vaan jos voisin olla hän edes päivän, olisin ilonen. Jiminiä ei kiusata, Jiminin vanhemmat rakastaa sitä ja sillä on vaan kaikki hyvin. Kyl munki äiti mua rakastaa, mut just nyt se ei tunnu siltä. Tuntuu taas kuin olisin ihan yksin, ei ketään kehen nojata kun murtuu, ei ketään kenelle puhua huolistaan....ei ketään ketä lohduttaa ku elämä kohtelee sua ku roskaa.

Mut kaikkihan tapahtuu syystä, vai? Tai onks mun tärkeiden ihmisten menettämisellä joku tarkoitus? Onks mun syömishäiriöllä joku tärkee osa mun elämää? Josku vaan tuntuu siltä että kaikki on vaan feikkaamista, vahvan esittämistä, kun mä oikeesti oon vaan heikko, mut en haluu muiden huolestuvan. Mulle ei jää mitään, jos Jungkook kuolee....kai mä sit vaan....tapan itteni sen jälkeen. Ei tätä elämääkään jaksa, hitto että oon heikko ja säälittävä, mut niinhän mä oon kaikkien mielestä. Mitä jos tää onkin vaan pelkkää näytelmää ja mulme on annettu se vitun kiusatun rooli, vaan huviks. Katotaan miten mä pärjään, mitä jos mikään tässä elämässä ei ookkaan totta? Eli toisin sanottuna mä ja Jungkook ei koskaan rakastuttu, mä ja Jimin ei koskaan tunnettu ja mun äiti ei koskaan välittänyt musta. Tai siis onks sil enää mitään väliä? Ei varmaankaan. Koko elämä mua on kohdeltu ku roskaa, ihan niinku en kuuluis tänne. Oonko mä sit vaan niin erinlainen muista? Tai siis mä puhun Koreaa, ihan niinku kaikki muutkin. Mä en ehkä näytä samalta kun muut, mut ei näytä ketään muukaan. Mul on saman väriset silmät kun muilla. Mikä musta tekee erinlaisen. Ihmisiä me kaikki ollaan, miks mua pitää hyljeksii? Oonko mä tehnyt jotain väärin? Vai ansaitsenko mä tän kaiken paskan mitä mä saan? Kai se sit vaan on niin, sä et leiki elämällä vaan se leikkii sulla. Elämä repii sut niin rikki ettet sä enää kestä sitä, ja sit sä vaan päätät sen tai jatkat. Joihinkin se ei vaikuta, mut muhun se vaikuttaa.

Mitä jos mä saan taas anorektisia ajatuksia tai jotain, mä en halua käydä sitä helvettiä läpi uudestaan, en mä kestä enää. Kaikki muutenkin sanoo mulle että syö, eiks ne tajuu että tollanen on helvetin ahdistavaa? Kyl mä syön, sen verran mitä mä pystyn. Vaikka oonkin parantumassa, se ei tarkota että mä pystyisin syömään silleen ku muut. Nyt mä en oo ihan varma. Mä oon niin huolissani Jungkookista, että pelkään etten voi huolehtii ittestäni. Mut kyl mä selviin, mä yritän...