To The Boy I Love

Oli kulunut neljä vuotta Tylypahkan taistelusta.
Voldemort oltiin kukistettu, ja tulevaisuus näytti valoisammalta vuosiin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että haavat olisivat kokonaan lähteneet... Niin moni oli kuollut, jättänyt jälkensä, puolustaakseen omaa puoltansa. Jos jollakin, niin Harrylla oli ollut vaikea sulautua siihen. Hän oli uupunut kaikkeen, sekä hän syytti itseään kaikkien muiden kuolemasta.
Entä Weasleyt? Heitä oli taas yksi vähemmän... Miten he toipuisivat niin karusta kohtalosta koskaan? Suru jättää ikuiset arvet - ne vain lieventyvät ajan myötä.

...
-Harry! Hermione astuu sisään valtavaan huoneeseen, jossa hänen ystävänsä on.
Harry kääntyy tyttöön, joka ilmestyi huoneeseen.
-Äh, kamalan iso paikka... Minne hän on oikein mennyt? Hermione sähähtää ärsyyntyneenä.
-Kuka? Harry kysyy kummissaan.
-Malfoy! Tuleva miehesi! Häntä ei voinut sittenkään jättää vartioimatta... Änkyröi kuin mikäkin teini, koska halusi nähdä sinut! Sanoin tietenkin, ettei se käy missään tapauksessa! Hääpäivänä näkeminen ennen alttarille menoa povaa huonoa onnea! Enhän minä tietenkään sellaisiin usko - mutta olisi parempi, jos tämä olisi ainutlaatuinen tilaisuus teille! Hermione kertoo hieroessaan kädellään ohimoaan.
Harry nojaa pöydän kulmaan ja pudistaa huvittuneena päätänsä.
-No, pakko myöntää... Ei ole kivaa olla täällä yksin, hän paljastaa vaitonaisesti hymyillen. Hänestä tuntui, kuin hänet oltaisiin teljetty tuohon yhteen huoneeseen suuressa kartanossa, jonka Draco oli päättänyt ostaa häitä varten. Huoneen seinät olivat tummanvihreät, sekä sisustus oli vanhanaikainen ja kalliin näköinen. Katossa roikkui kattokruunu, sekä huoneen oikeassa päädyssä sijaitsi takka, ja sen yllä seinällä iso taulu. Siellä oli kauniit ranskalaiset ikkunat ja teemaan sopiva vihreä nojatuoli. Pienelle pöydälle oltiin asetettu velhoshakkilauta.
-Voi, Harry... Et sinä enää kauan täällä joudu olemaan. Vieraat ovat sitä paitsi jo tulossa! Hermione tulee halaamaan arpinaamaa.
Harry halaa takaisin.
-Entä, jos mokaan? hän kysyy hiljaa.
-Et sinä mitään mokaa, Harry. Et voi mokata, Hermione vakuuttaa.
Harry hymyilee toisen sanoille.
-KULTA! Ron ryntää sisään.
-EI KÄY! USKALLATKIN TULLA TÄNNE! HARRY EI OLE VALMIS, JA MALFOY MURHAA SINUT, JOS SAA TIETÄÄ, ETTÄ SINÄ OLIT ENSIMMÄINEN MIES, JOKA HÄNET NÄKI! AINOASTAAN MINULLA OLI LUPA KÄYDÄ KATSOMASSA HÄNTÄ! Hermione kiljuu pinttyneenä rynnätessään suorinta tietä Ronin luo.
-Mut...! Draco on keittiössä! Siellä Rose näki hänet! Weasleyn hengästynyt ääni kuuluu vielä oven takaa, kun kumpikin Harryn ystävistä olivat lähteneet ovet paukkuen käytävälle.
-Kiva... Potter katsoo taas tyhjästi seinää.
Kuuluu yhtäkkinen tömähdys parvekkeelta, jolloin Harry sai kunnollisen sätkyn ja meinasi kaatua lattialle.
-Kuka siellä...? hän kysyy pelästyneenä.
-Huomenta, Draco tulee esiin ikkunaverhojen takaa.
-Draco! Et saisi olla täällä! Harry henkäisee järkyttyneenä.
-Valitan, mutta se on nyt vähän myöhäistä. Et kertonut, kuinka kauan minun pitäisi olla erossa sinusta, Draco tulee toisen eteen ja laittaa kätensä hänen alaselälle.
-Ja miksihän en mahtanut kertoa? Harry puuskahtaa huvittuneena.
-Mm... Enpä tiedä. Ehkä odotit niin kauan, kunnes tulen huoneeseen, jossa sinä olet ja voimme tehdä jotakin mukavaa sillä välin, kun muut odottelevat meitä, Malfoy puree huultansa.
Harry virnistää.
-Hermione repii sinulta silmät päästä, jos näkee sinut täällä, hän sanoo hiljaa.
-Ei, jos hän ei löydä minua täältä, Draco alkaa nuuskimaan toisen kaulaa.
Harry kuitenkin kallistaa itseään kauemmaksi toisesta.
-Hetkinen... Eikö sinut oltu juuri nähty keittiössä? hän kysyy epäluuloisesti.
-Niin se Grangerin ja Weasleyn pentu väitti, Draco virnuilee salaperäisesti.
-Draco... Millä sinä lahjoit hänet? Harry kysyy hieman kireästi.
Malfoy esittää tietämätöntä.
-Draco, Harry lausuu toisen nimen tiukasti.
-Äh, no saatoin lahjoa hänet karkeilla. Mutten antanut hänelle yhtäkään kaljuunaa tai mitään muutakaan, joka olisi väärin! Draco luovuttaa.
Harry alkaa hieromaan vaivalloisesti silmiään.
-Tämä päivä ei voi mennä enää pahempaan suuntaan... hän mumisee ahdistuneena.
Draco kurtistaa kulmiaan, ja ottaa miehensä kädet pois tuon silmiltä.
-Miksi sinä noin sanot? hän kysyy hämmentyneenä.
-No kun...! Harry on aloittamassa, kunnes hiljentyy ja menee sohvalle istumaan.
Draco seuraa toista katseellaan.
-Mitä nyt, kulta? hän kysyy huolestuneena.
-En tiedä, ehkä minua vain väsyttää... Mietin taas liikaa asioita. Viime vuosia... Onko oikein, että kun Weasleyt ovat kärsineet jo niin paljon, ja sitten me järjestämme häät... Harry sanelee.
Draco kävelee nopeasti toisen luokse ja istuu hänen viereensä.
-Harry, rakas... Ei Weasleyt ole ainoita, jotka ovat kärsineet menetyksen. Älä ole itsellesi niin ankara. Sinäkin kärsit yhtä lailla kuin hekin... He kyllä tulevat pärjäämään, hän lohduttaa toista.
-Mutta... Harry on sanomassa.
-Ei muttia, Harry. Sinäkin ansaitset olla onnellinen. On hääpäivämme. Pyydän, voitko keskittyä tänään vain meihin? Draco keskeyttää miehensä tyystin.
Harry vetäisee henkeä, kunnes puhaltaa kaiken ulos ja nyökkää hiljaa, itkua pidätellen.
-Rakastan sinua... Draco ottaa toisen lämpimään haliin.
-Minäkin sinua, Harry kietoutuu toisen lähelle.
-HARRY! MALFOY ON KADONNUT! ARGH, VIHAAN TÄTÄ! HÄN EI PYSY PAIKALLAAN EDES YHTÄ SEKUNTIA...! Hermione kiljuu ärhäkästi käytävällä.
Harry ja Draco irtautuvat nopeasti toisistaan, jolloin he nousevat ylös.
-Äkkiä nyt! Mene, ennen kuin Hermione näkee sinut ja repii pääsi irti! Harry hätistää toisen takaisin parvekkeelle.
Draco nojaa kaiteeseen, katsoo rakastamaansa miestä päästä varpaisiin ja virnistää, kunnes katoaa silmänräpäyksessä.
Harryn kasvoille leviää hymy.
Draco oli upein ihminen, jonka hän tunsi.