Tw
Joel
Kello on jo kymmenen, eikä Joonasta näy. Olin kysynyt jätkiltä, ja he sanoivat hänen lähteneen puoli tuntia sitten. Auto on pihassa, mutta kyllä hän tuossa ajassa ehtii kävellä tänne.
Alan huolestumaan koko ajan enemmän. Olen täysin varma, ettei kaikki ole hyvin. En kestä tätä enää, joten haen nopeasti makuuhuoneesta vaatteet päälleni, nappaan avaimet ja puhelimen matkaan ja menen ulos.
Soitan Nikolle, sillä pakko päästä puhumaan jollekin. Saisin muuten varmaan paniikkikohtauksen, mikä ei ole hyvä juttu näin ajaessa.
Niko: Moi?
Minä: Moi..
Niko: Mikä on?
Minä: Joonas ei oo tullu kotiin
Niko: Jos se meni kauppaan?
Minä: Kävellen? Lähin kauppa meni kii jo ysiltä
Niko: Jaa. Jos se halus mennä kävelee?
Minä: Ei sillä menis nii kauan. Ja olis se ilmottanu jolleki
Niko: Nii, et sä voi soittakaa sille
Minä: No en nii
Niko: Missä sä oot nyt?
Minä: ...
Niko: Joel??
Minä: To-tos yhen rakennuksen eessä o-on ve-verta...
Niko: Joku baaritappelu?
Minä: Ei toi oo baari
Niko: Känniset tyypit on voinu mennä siitä
Minä: Mu-mut jos joku on taas ha-ha-hakannu Joonaksen...
Niko: Älä mieti tollasta. Yritä nyt vaa ettii sitä
Minä: Voiks sä auttaa?
Niko: Voin
Minä: Kiitti oikeesti
Tunnen kyyneliä valuvan poskilleni samalla kun hengitykseni vain nopeutuu. Yritän siltikin pysyä rauhallisena, sillä Joonakselle on voinut tapahtua mitä vain.
Päätän ihan vain varmuuden vuoksi ajaa baarin ohi. Enhän minä näe kaikkia ihmisiä ketä siellä on, mutta ei näy yhtään hattarapäätä.
Jatkan matkaani. Vihaan tätä ahdistusta, mutta pakko nyt vain kestää. Ei tässä muukaan auta. "Mä näin ku ajoit ohi" Niko ilmoittaa. "Okei" vastaan.
"Moilanen..." kuiskaan, ja pysäytän auton lähimpään paikkaan mitä vain löydän. Nappaan puhelimen matkaan, ja lähden juoksemaan nopeampaa kuin jaloistani lähtee.
"Nyt juokse sillalle" käsken, ja vaikka en jaksaisi juosta metriäkään, juoksen henkeni edestä. Kuulen puhelimesta Nikon juoksevan, ja muuten kovaa. Varmasti hänkin ymmärsi tilanteen.
Menen paniikkiin entistä enemmän, kun huomaan Joonaksen päästävän toisen kätensä irti. Tai en minä täysin varma ole, mutta samanlaiset hiukset ja samanlainen vaatetus. Joonas se on.
En varmaan kerkeä edes hengittää kun juoksen niin nopeasti. Pitikin jättää auto niin kauas. Olen noin viiden metrin päässä, kun Joonas katoaa näkökentästäni.
Minulla ei ole edes sekuntia aikaa miettiä, joten nappaan Joonaksen kädestä kiinni niin lujaa kuin pystyn. En uskalla melkeinpä hengittää, sillä poikaystäväni henki on kirjaimellisesti minun käsissä.
Huomaan Nikon juoksevan hengästyneenä viereeni. Yritän nähdä kyyneleiden läpi jotakin. "Joonas pidä kii" sanon yrittäen vetää henkeä.
Niko kurottaa kaiteen yli, ja ottaa Joonaksen toisesta kädestä kiinni. "Rakas jaksa vielä hetki" yritän tsempata, samalla nyökäten brunelle. Alamme nostamaan hattarapäätäni takaisin kaiteen tälle puolelle.
Alan pelkäämään pahinta, kun Joonas ei ole sanonut mitään. "Pidä" käsken Nikoa, kun olemme saaneet poikaystävääni enemmän ylös.
Kiedon käteni Joonaksen ympärille, ja tärisevillä käsilläni nostan hänet kaiteen tälle puolelle. Huokaisen helpotuksesta, samalla riisuen takkini, sillä ei täällä mikään lämmin ole, ja Joonaksella on vain huppari.
Joka on muuten taas veressä. Ei helvetti vieköön. Mikä ongelma tällä maailmalla on Joonasta kohtaan? "Kuuleks sä mua?" kysyn ääni väristen poikaystävältäni, istuen maahan.
Niko näyttää tasaavan hengitystään, jotta voisi soittaa ambulanssin paikalle. En saa Joonakselta mitään vastausta, jolloin panikoidun entisestään. Otan tämän kylmästä ja tärisevästä kädestä kiinni hellästi.
"Voiks sä antaa Joonakselle takkis?" kysyn Nikolta itkuisena. Hän nyökkää ja ojentaa takkinsa minulle. Kiedon sen poikaystäväni suojaksi, jotta hänellä ei olisi niin kylmä. Vitut minusta, ja Nikokin varmaan kestää hetken kylmää.
"Joonas kuuleks sä mua?" kuiskaan, ja yritän saada hattarapään kanssa katsekontaktia. Hän vain tärisee ja itkee hysteerisesti, tuijottaen tyhjyyteen. Luojan kiitos hän sentään on hengissä.
"Ambulanssi... tulee... kohta" Niko ilmoittaa vieläkin hengästyneenä. Itselläni se koko hengittäminen on unohtunut, mutta tässä on tärkeämpää tekemistä.
Havahdun siihen, kun Joonaksen pää painautuu rintakehääni vasten, ja hänen katse menee pääni ohi. "Jaksa vielä hetki" kuiskaan epätoivoisena.
Sanokaa nyt joku että tämä on vain unta...
***
Ai draamaa? Mm, ei tässä kirjassa sellasta oo 🙂