Joonas
En tiedä kauanko kestän tätä. Vai kestänkö enää ollenkaan. Joel ei ole herännyt vieläkään, ja monta päivää on jo mennyt.
Olen itkenyt koko elämäni edestä, ettei kyyneliä enää tule. En ole nukkunut tai syönyt melkein ollenkaan. Ei vain pysty. Lupaan etten ole koskaan pelännyt mitään näin paljon.
Mitä jos Joel ei herää ollenkaan? Mitä jos hän kuolee tuohon vaikka sydänkohtaukseen? Mitä minä sitten teen? Ihme kyllä en ole sortunut viiltelemään.
Mutta olen kyllä senkin edestä hakannut päätä seinään ja milloin mihinkin. Jos en olisi panikoinut, Joel olisi saanut aiemmin apua ja olisimme varmaan jo kotona.
Jos en olisi panikoitunut, olisin pystynyt soittamaan Vivecalle apua ja hän olisi vielä meidän kanssa. Ei helvetti, ei hän ehtinyt elää kuin 12 vuotta. Ei jumalauta, miksi hän, miksen minä?
"Rakas älä luovuta. En mäkää, okei?" kuiskaan pitäen Joelin kädestä kiinni. Samomattakin selvää ettei tuo auta mitään, mutta alan olemaan jo aika saatanan epätoivoinen.
Totean olevani kahdestaan mieheni kanssa. Ilmeisesti muut jätkät kyllästyivät jo yliajatteluuni tai jotain. Oli miten oli, en tiedä jaksanko oikeasti odottaa enää hetkeäkään.
Joka ikinen kerta, kun joku hoitaja tai lääkäri on tullut tänne, niin joka kerta on ollut vain huonompia uutisia. Huokaisten kaivan puhelimeni varmaan ensimmäistä kertaa taskustani.
Onhan siitä jo muutama päivä kun sen sinne tungin. Menen Instagramiin ja siellä profiiliini. Tunnen lämpimän kyyneleen tippuvan poskelleni katsoessa kuvaa missä Joel istuu lattialla jalat haarallaan halaten nallea suloisesti.
Selaan hieman alaspäin kuvia, ja purskahdan jälleen kerran itkuun katsoessani kuvaa missä minulla on tutti suussa ja roikun Joelin sylissä hänen pussatessa hiuksiani.
Emmehän ole edes koskaan kertoneet meidän lapsesta kovin paljoa. Kyllä fanit ovat sen toki päätelleet ja näin, että ei se mikään salaisuus ole mutta ei myöskään kovin suuri asia.
Olen jo laittamassa puhelintani pois ennen kuin tajuan Nikon laittaneen minulle viestin. Voisihan sen katsoa. Nähtävästi hän aikoo tulla pitämään minulle seuraa. Ja varmaan saarnaamaan että pitäisi nukkua ja syödä.
Tiedän, niin pitäisi, mutta kun en vain pysty. En käytännössä edes tunne enää mitään. Tai no, syyllisyyttä koko loppuelämäni Vivecan kuolemasta, mutta muuten en kyllä mitään.
"Ja mä odotan sua ja luotan et sä mua, vaik kesät viilenee ja kasvot vanhenee. Ja mä uskon ihmeisiin, tai ainakin sanon niin, olihan joskus tääl lentävii dinosauruksii, lentävii dinosauruksii" laulan hiljaa ääneni särkyessä pariin kertaan.
"Taisin ottaa tän liian tosissaan, eihän toista voi pelastaa tai omistaa" jatkan ja lopetan sillä en vain pysty tähän. Tunnen sydämeni alkavan lyömään nopeammin. Ei taas kohtausta, varsinkin kun pitäisi selvitä yksin.
Ja kaikkihan tietää ettei sellaista tule tapahtumaan, että jes jes. Onnekseni Niko tulee melkein heti huoneeseen ja luokseni. "Joonas ei oo mitää hätää" hän sanoo rauhallisena ja ottaa minut syliinsä.
En jaksa luetella miksi tuo on valetta joten tyydyn vain itkemään ja hengittämään mahdollisimman rauhassa. Ajatukseni kuitenkin menee taas Vivecaan, joten täriseminekin alkaa.
Pitäisi varmaan käydä terapiassa puhumassa tästä mutta ei kerkeä. En lähde yhtään minnekään ennen kuin Joel aukaisee silmänsä. Ja asiasta ei keskustella.
Olen jo melkein viikon tässä penkissä istunut, ja istun vaikka toisenkin jos se tarkoittaa sitä että Joel herää. "Hei saisko Joonas jotaki lisähappee?" Niko kysyy huoneeseen tulleelta hoitajalta.
"Juu" hän vastaa ystävällisesti ja säätää hetken aikaa, ennen kuin hän laittaa kasvoilleni happinaamarin. Kai siinä jotakin rauhoittavaakin on, en tiedä.
"Mä lupaan et Joel herää vielä" Niko kuiskaa ja silittää kättäni katsoen minua koko ajan silmiin, jotta voisin edes yrittää keskittyä johonkin. Toteutuminen onkin sitten asia erikseen.
Milloin tämä painajainen oikein loppuu..?
***
Menipä tää kirja taas masentavaks 😭 mut loppu lähestyy.. 😏
Jaaa en sitte tiiä yhtää voiko tällanen olla mahollista fr mut nyt on. 🙃
YOU ARE READING
Maybe I was born to be broken // Joel x Joonas ✅️
Fanfiction(Valmis) Kahden miehen elämä ei ole millään tavalla täydellistä. Toisella on ongelmia leikkiä puukon kanssa, toinen ei oikein osaa puhua tunteistaan. Toisella alkaa olemaan vaikka ja mitä ongelmia, toinen ei oikein osaa enää auttaa. Nämä kaksi herra...
