Maybe I was born to be broken // Joel x Joonas ✅️

66. Lähtee ääntä

Tw 😘

Joel

Kun palaan takaisin, en näe koko nuotiota enää. Paskat se haittaa, mutta en näe missään Joonasta. Ei hän takaisinkaan ole lähtenyt, sillä ei hän näe täällä pimeässä mitään.

Vaikka silmä tottuukin pimeään, niin ei täällä vain näe mitään. "Joonas?" huhuilen, ja lasken löytämäni kepit maahan. Kuuntelen hetken aikaa hengittämättä, kuuluuko mitään.

"Joonaaas?" korotan ääntäni huolestuneena, ja lähden varovasti kävelemään eteenpäin. Kuulen jotain epämääräistä muminaa. "Rakas?" huudan, ja lähden kävelemään pitkillä askeleilla äänen suuntaan.

Muuten juoksisin mutta ei ollut ajatuksena kompastua yhtään mihinkään. Taskulampusta päätti myöskin loppua patterit, että hienosti menee. Kuulen jo paljon selvemmin itkua ja muminaa, mikä kuuluu vain hiljaisena.

Mitä helvettiä nyt on tapahtunut? Tai mitä Joonas on säikähtänyt? Ehkä en mieti nyt mitään ja etsin ensin koko jätkän. Eiköhän hän kerro minulle myöhemmin kaiken mitä muistaa.

Joonas

Yritän itkien huutaa apua, mutta eihän se kuulu. Katson paniikissa ympärilleni, toivoen näkeväni edes jonkun. Mieluiten Joelin, mutta ihan kuka vain kelpaa.

Yritän rimpuilla pois tästä, mutta tunnen vain kipeän vihlaisun molemmissa käsissäni. Yritän tämän itkun keskellä hengittää edes jotenkin, mutta ei oikein onnistu.

Kuulen tutun äänen huutavan nimeäni. Ja uskaltakaapas ajatella likaisesti. Yritän huutaa niin kovaa kuin voin, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa.

Huomaan hahmon lähestyvän minua, joten yritän pitää lisää ääntä. Säikähdän vähän, kun tunnen käden olkapäälläni. "Joonas mä oon tässä ei mitää hätää" Joel kuiskaa hengästyneenä.

Joel

Viimein kun löydän Joonaksen, tajuan että tässä ei ole nyt kaikki hyvin. En edelleenkään näe kunnolla, mutta näyttäisi vahvasti siltä että hän on kiinni tuossa puussa. Ei mitään tietoa miten sekin on mahdollista.

Nousen seisomaan ja meinaan kompastua takkiin. Hetkinen, takkiin..? Silmäni suurenevat kun huomaan hämärästi poikaystäväni käsien olevan sidottu puun toiselle puolelle.

Mietin hetken aikaa mitä helvettiä tässä nyt tapahtuu. Joonas on sidottu johonkin puuhun, ja laitettu oksat viiltämään hänen käsiä jos hän edes yrittää pakoon.

Kaiken lisäksi hänen suu on peitetty jollain, sillä muutenhan hän olisi huutanut täysiä. Ja hänestä muuten lähtee ääntä. Monessakin mielessä.

Ja kerta hänen takki on tuossa, niin Joonaksella on aivan varmasti helvetin kylmä pelkällä hupparilla istua maata vasten. Miten lie tähänkin tilanteeseen päädytty.

"Joonas mä tässä, Joel" sanon mahdollisimman rauhallisena, vaikka kyyneleet tunkevatkin silmiini. Alan avaamaan jonkun huivin solmua pois. Umpisolmu, totta kai.

"Perkele" huokaisen. Huomaan Joonaksen tärisevän ihan mukavasti, ja itkevän edelleen. Ei hän saa edes kunnolla happea. Sattuu niin helvetisti varsinkin kun en osaa olla nopea.

Kierrän puun toiselle puolelle ja otan varovasti Joonaksen käden pois tieltä. "Joonas älä liiku nyt" käsken, ennen kuin katkaisen oksan. Teen saman toiselle oksalle. Viillän varovasti oksan terällä solmun Joonaksen käsistä auki.

Seuraavaksi pitäisi saada se huivi pois. Nostan tärisevän poikaystäväni syliini, ja annan hänen nojata minuun samalla kun viillän solmun auki. Ja ennen kuin kukaan kysyy, en minäkään tiedä miten mikään oksa voi olla näin terävä.

"Joonas ei oo enää mitää hätää" kuiskaan, nappaan hänen takin maasta, puen sen hänelle ja otan vielä omankin takkini hänelle. Lähden juoksemaan varovasti mökille päin.

Toivottavasti en nyt kaadu. Ei se minun kohdalla haittaisi, mutta en halua satuttaa Joonasta yhtään mitenkään. Tunnen hänen kietovan hitaasti kätensä ympärilleni haudaten kasvonsa olkapäähäni.

Reppu jäi metsään, mutta vitut siitä. Ei siellä mitään tärkeää ollut, ja ehtii sen myöhemminkin hakea. Hetken päästä pääsemme viimein takaisin lämpimään.

Lasken Joonaksen alas, mutta pidän hänet silti lähelläni. Hän tärisee ja hengittää raskaasti edelleen. Heti kun olen saanut kengät ja takin pois, kävelen makuuhuoneeseen, ja peittelen poikaystäväni peittoon.

"Joonas ei oo mitää hätää, mä oon tässä sun tukena. Oot täysin turvassa, muista se. Yritä alkaa hengittää mun kanssa samaan tahtiin. Sulje silmät ja mieti jotain kivaa, kuten meiän synttäreitä" sanon rauhallisesti, ja pyyhin hänen kyyneleitä pois.

Silitän Joonaksen selkää rauhallisesti samalla kyykkien sängyn vieressä. Sattuu aivan helvetisti nähdä hänet tuossa kunnossa. Ja sekin sattuu, kun juuri minun pitäisi osata auttaa.

Totta kai autan Joonasta niin hyvin kuin vain kykenen, mutta parin itsemurha yrityksen jälkeen, saan jatkuvasti pelätä onko apu tarpeeksi. Riittääkö se. Auttaako se mitään.

Ei hän onneksi ole viillellyt, mikä on tietenkin hyvä juttu. Ei hän kyllä olisi voinutkaan, kun olen ollut hänen kanssaan melkein joka ikinen minuutti.

"J-joku ha-haluu mut he-hengiltä.." Joonas kuiskaa itkien hysteerisesti.

***

Vedin tän loppuun kirjottamista ennen ilmeisesti 3 itkukohtausta, että tota... ei mitään kovin positiivista tekstii mut kaikesta selvitään, muistetaan se ❤❤