Joonas
"Voinks mä tulla sun luo? Ku en haluis mennä kotiin ku-" ehdin selittää, kunnes tunnen Joelin huulet omillani. "Totta kai voit" hän kuiskaa hymyillen.
Hymyilen hänelle takaisin, ennen kuin hän kaivaa avaimensa ja aukaisee oven. Kävelen hitaasti sisälle. Tunnen samassa tuon jätkän törmäävän minuun, kun pysähdyn yhtäkkiä.
"Sori" hän pahoittelee heti. "Ei ku mähän se pysähdyin" mutisen. "Onks kaikki ok?" Joel huolehtii luoden välillemme katsekontaktin, vaikka hän onkin takanani.
"En mä tiiä.." vastaan hiljaa. "Ahistaaks sua?" hän jatkaa kyselemistään kietoen hellästi kätensä ympärilleni. Nyökkään pienesti. "Rakas ei kukaan satuta sua. Mä lupaan" hän kuiskaa, ja painaa pusun poskelleni.
"Voiks sä mennä eka?" kysyn varovasti. Ei herranjumala, olen aikuinen mies enkä uskalla mennä asuntoon missä olen käynyt aivan vitun monta kertaa.
"Voin" Joel vastaa hymyillen. Hän potkii kengät jaloistaan, heittää takkinsa naulakkoon päin, ja auttaa minultakin nuo samat vaatekappaleet pois.
Kävelen hitaasti hänen perässä olohuonetta kohti. "Et oo tosissas" naurahdan, kun huomaan tuon blondin tulevan paistinpannun kanssa keittiöstä.
"Mun Joonasta ei satuteta" tämä ilmoittaa vakavana. Itselläni meinaa pettää pokka, sillä onhan hän huvittavan näköinen.
"No mut entä jos sun Joonas haluu et laitat sen paistinpannun pois ja tuut halaa sitä?" ehdotan. Koko ajan hirveä halipula, mutta onneksi on tuo jätkä auttamassa.
"No sit mun varmaan pitää totella" Joel hymähtää, laskee paistinpannun pöydälle, ja tulee luokseni. "Sä oot lämmin" mutisen hänen rintakehää vasten.
"Kiva tai jotain?" hän naurahtaa painaen pusun hiuksiini. Rakastan eniten tuossa jätkässä sitä, miten hän haluaa pitää esimerkiksi minusta huolta.
Ja varsinkin, kun hänen ei tarvitsisi. Kukaan ei pakota Joelia pitämään minua hänen luonaan, mutta hän tekee sen silti. Ihana jätkä, ei voi muuta sanoa.
Joel
Irrottaudun halauksestamme, kun ovikello soi. Joonas nostaa katseensa minuun selvästi alkaen jännittämään. "Kaikki menee just niiku pitääki" rohkaisen.
Käyn aukaisemassa jätkille oven. "Moi" Olli sanoo ensimmäisenä Aleksi vierellään. Niko ja Tommi ovat heidän takana. Päästän kaikki sisälle ennen kuin suljen oven.
"Oliks joku syy sille miks meiän piti tulla tänne?" Niko kysyy, kun olemme päässeet olohuoneeseen. Silitän Joonaksen kättä rauhassa hänen nojatessa minuun.
"Oli" vastaan lyhyesti. "No?" Aleksi kysyy, samalla katsoen minua ja Joonasta vuorotellen. "Jotain vakavaa?" Ollikin kommentoi. "No miten sen nyt ottaa" huokaisen.
Tunnen Joonaksen puristavan kättäni. Huomaan kyllä miten paljon häntä jännittää. "Multa löydettiin paniikkihäiriö" hän sanoo nopeasti, kääntäen katseensa minuun.
"Kaikki hyvin" kuiskaan, ja vedän hänet hellästi halaukseeni. "Sulla paniikkihäiriö?" Olli toistaa katsoen järkyttyneen oloisena Joonasta.
"No joojoo" vastaan hänen puolesta. "Voi veli" Niko sanoo, ja liittyy halaukseemme. Pian Aleksi, Olli ja Tommikin ovat meidän ryhmähalauksessa.
"Eli niiku... saatat saada paniikkikohtauksii ihan yllättäen?" Aleksi varmistaa. Joonas nyökkää katsoen maata. "Mut siihen on kyllä lääkkeet" totean.
"Me ei kyllä käyty apteekista hakee niitä, mut kai tässä vielä kerkee" jatkan. "Joonas kyllä sä selviit tosta. Me tuetaan sua, et sä tollaselle mitään voi" Niko sanoo hymyillen hieman.
Huomaan tuon hattarapäänkin hymyilevän hieman. Osasin odottaa, että jätkät suhtautuvat tähän ihan hyvin.
Olenhan tuntenut heidät niin kauan, ja olemme selvinneet yhdessä pahemmastakin, joten miksi ei tästäkin? Sitä minäkin.
"Niko nouse hetkeks" käsken. Niko osoittaa minulle hieman kyseenalaistavan katseen, mutta nousee sohvalta. Nostan Joonaksen syliini, ja autan hänet sohvalle makaamaan.
Menen uudestaan istumaan ottaen hänen pään syliini silittäen hänen hiuksia. Niko taas menee toiselle puolelle sohvaa ottaen hänen jalat syliinsä.
Ihan hyvin tähän mahtuu kaikki kolme. "Yritä levätä mahollisimman paljon" sanon Joonakselle samalla katsoen hänen kauniita silmiä. Hän mutisee söpösti jotakin epämääräistä.
***
Taas tylsä luku 😭😭