Joonas
Yritän kasata itseäni, sillä kerta olen ehtinyt jo aloittamaan, niin viedään tämä kerralla loppuun. Yritän hengittää mahdollisimman rauhassa, mutta ei oikein onnistu.
Huomaan Joelin nousevan varovasti istumaan vetäen minut syliinsä. "Kaikki hyvin. Kuuntele mun hengitystä, ja ala ottaa pikku hiljaa mallii. Ei oo mitää kiirettä" hän kuiskaa.
En ymmärrä vieläkään miksi olen alkanut saamaan näin paljon paniikkikohtauksia, mutta ei kai siinä sitten.
Hetken päästä kuitenkin olen saanut itseäni tarpeeksi rauhoitettua. "Älä jooko pidä mua ihan hulluna tän jälkee" kuiskaan. "En tietenkään" Joel kuiskaa silittäen selkääni rauhassa.
Nojaan päätäni hänen olkapäähän pitäen käsiäni hänen kaulan ympärillä. "Mä oon alkanu kuulee jotai ihme äänii, ja välil kuvittelen et jotai menis mun ohi, vaikka mitää ei oo näkyny" tunnustan.
"Onks tota jatkunu kauanki?" blondi kysyy jatkaen silittämistäni. Eli ehkä hän ei pidä minua täysin hulluna? "Vähä yli viikon" vastaan hiljaa.
"Ooks sä käyny lääkäris?" hän jatkaa kyselemistään. "En" vastaan heti. Enkä muuten ole menossa. En todellakaan halua mihinkään Seiskan kanteen.
Eikä edes olisi mahdoton juttu. Ihan varmasti joku näkisi ja ottaisi kuvan taikka videon ja sitten sitä taas mentäisiin.
"Osaaks sanoo millasii ne äänet on?" Joel kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen. "Sellasii et ihan niiku jotku puhus jotai. Ei ihmiset, vaa jotai sellasta epämäärästä" kerron.
"No entä ne... voisko nyt sanoo et harhat?" hän jatkaa. "Voi. Mut sillee iha niiku joku hahmo vilahtas jossai. En mä tiiä mistä nää johtuu" huokaisen.
"Ooks sä saanu nukuttuu?" hän kysyy seuraavaksi. "No, miten sen nyt ottaa. Nään suurinpiirtein joka yö painajaisii, ja herään niihi, et miten sen nyt ottaa" vastaan, alkaen olemaan jo epätoivoinen.
En tiedä paskempaa kuin tämä tietämättömyys. Oikeasti. Ei mitään tietoa mistä tämä johtuu. Onko mielenterveyteni oikeasti näin huonossa kunnossa?
"Joonas kaikki järjestyy vielä. Mä lupaan auttaa sua niin hyvin ku vaan ikinä kykenen. Helpottiks puhuminen ollenkaa?" Joel sanoo.
Nyökkään pienesti samalla ajatellen vain yhtä asiaa. Asiaa, jossa on terä, ja millä helpottaa tätä oloa. Asia, millä saa fyysistä kipua. Asia, minkä nimi on puukko.
Joel
Huomaan kellon lähentelevän jo kahdeksaa. Joonas on edelleen sylissäni. Hän on ollut jo jonkin aikaa hiljaa, ja on vain tuhissut. En ole täysin varma nukahtiko hän.
Päätän selvittää asian. "Nukuks sä?" kuiskaan varovasti jatkaen tuon hattarapään silittelyä. Saan jotain muminaa vastaukseksi.
"Joonaas, sun pitäs syyä iltapala" huomautan ravisten pienesti tuota miestä. "Hä? Äiti älä, anna nukkuu" hän mutisee hätääntyneen oloisena. Itselläni meinaa pettää pokka.
"En mä oo sun äiti. Mut saat sen jälkee nukkuu" hymähdän huvittuneena. "Eii, ei mulla oo nälkä" hän väittää vastaan. "Ei ehkä nyt, mut kohta on" totean.
"Julmaa" Joonas kommentoi, ja avaa lopulta silmänsä kääntäen katseensa minuun. "Ihan sun parasta ajattelen" vastaan, ennen kuin lähden keittiötä kohti.
"Ai nii joo, en mä muistanu siivoo. Sori" pahoittelen, kun katseeni osuu lattialla lojuviin tavaroihin. "Ei se haittaa" toinen ilmoittaa. "Kyllä mä sut tunnen" hän virnistää perään.
En tiedä miten ihmeellinen hymy voi olla, mutta kun on vasta saanut todistaa tuota jätkää paskana, niin kyllä sitä katsoo enemmän kuin mielellään hänen hymyä.
"No sehän mukava" naurahdan. Lasken Joonaksen keittiötasolle alkaen miettimään mitä tekisin meille iltapalaksi. "Käyks nuudelit?" ehdotan.
"Käy" hän vastaa samalla katsoen tekemistäni. Etsin kaapista nuudelipussin ja laitan vettä kiehumaan. Kyllä kai tämä riittää iltapalaksi.
***
Oon ehkä kerran elämässäni valmistanu nuudeleita ja seki oli jollai koulun retkellä enkä mä itte tehny niitä joten 😭😭