You Make Me Begin

Luku 59: Mitääää?

20.1 pe

Katsoin Jungkookin sivuprofiilia kevyesti hymyillen. Olin enemmän kuin onnellinen.

Välimme olivat korjaantuneet yllättävän nopeasti tilanteeseen nähden. Tietenkään kaikki ei ollut aivan kuten ennen, mutta totta puhuen en olisi millään uskonut, että tilanne kehittyisi näin nopeasti näin hyväksi. Siitä kiitos Jungkookille. Hän oli ehkä liiankin ymmärtäväinen.

Olimme nähneet koulussa tuntien välillä ja vaikka emme olleetkaan puhuneet paljoa, oli nuoremman läsnäolo tuntunut turvalliselta ja eritoten tutulta. Jihyun oli lähtenyt tiistai-iltapäivänä, eikä Jungkook sen jälkeen ollut käynyt Yoongin kämpillä. Emme olleet myöskään nähneet vapaa-ajalla.

Nyt kävelimme rauhallisin askelin pitkin tätini talon pihatietä kohti somaa ulko-ovea. Saatoin melkein nähdä, kuinka nuorempi tärisi hermostuksesta. Hymähdin hiljaa saaden Jungkookin huomion itselleni. Sora rahisi jalkojemme alla taajama-alueen epätavallisessa hiljaisuudessa. Lämpötila oli laskenut jonnekin nollan tuntumaan ja minua palelsi.

"Ei sun tarvii jännittää, mun täti on ihan kiva", naurahdin rohkaisevasti hymyillen. Jungkook nyökkäsi ja soi minulle jonkinlaatuisen puolihymyn. Tajusin, kuinka lähekkäin kuljimme, saatoin tuntea Jungkookin paljaan käden viuhuvan askelten tahdissa aivan omani vierestä. Varovasti hipaisin sitä, ja kun nuorempi ei näyttänyt saavan mitään kohtausta, uskaltauduin nappaamaan sen kuin ohimennen omaani.

Jungkook vilkaisi minua yllättyneenä mutta ei vetänyt kättään pois. Oikeastaan uskalsin ajatella, että hän olisi jopa puristanut kättäni heikosti. Pienemmän käsi oli aivan jääkylmä, sillä hän ei ollut vaivautunut laittamaan hanskoja käsiinsä junasta poistuttuamme.

Saavuimme lyhyiden ulkoportaiden eteen käsi kädessä, jännitys hengityksen mukana ulkoilmaan väristen. Astuin ensimmäiselle portaalle edellä ja vedin paikalleen jämähtäneen Jungkookin vierelleni. Tietenkin tajusin, että tämä tuntui tuosta tärkeältä, olihan tätini, tuon mies ja lapset paras perheenkorvike, mitä minulla oli äitini kuoleman jälkeen ollut.

"Tuu, Jungkook", sanoin pehmeästi ja vedin pojan portaita ylös tätini etuovelle. Tartuin mustaan metallikolkuttimeen ja löin sillä pari kertaa voimakkaasti. Irrotin otteeni hieman vaivaantuneena Jungkookin kädestä ja katsahdin tuohon pahoittelevasti. Harmaatakkinen kohautti harteitaan ja hymyili söpösti. Kai tuota ei haitannut.

Hetken päästä sisältä kuului askelia ja ulko-ovi aukesi hiljaa valittaen. Jiyeon-tädin hymyilevät kasvot tarkastelivat ensin minua ja siirtyivät sitten hitaasti Jungkookiin. Nuorempi liikahti jännittyneenä lähemmäs minua. Painoin käteni mahdollisimman huomaamattomasti tuon alaselälle ja työnsin aavistuksen eteenpäin.

"Täti", sanoin kevyesti päätäni kumartaen ja hymyilin aavistuksen väkinäisesti.

"Hei Tae!" nainen hihkaisi katseensa nopeasti minussa käyttäen. "Kukas tämä on?"

Nielaisin lempinimen aikaansaaman tunnemytyn takaisin vatsaani ja hymyilin happamasti. Kukaan ei tosin ilmettäni huomannut, sillä Jungkook oli liian jännittynyt ja tätini katseli edellä mainittua hyvin uteliaasti. Vedin syvään henkeä ja loihdin kasvoilleni melko neutraalin mutta silti ystävällisen ilmeen.

"Täti, tässä on Jungkook." Sanomatta jätetty lauseen loppu roikkui ilkeästi virnuillen ilmassa, mutta täti ei näyttänyt välittävän.

"Hei, Jungkook!" hän tervehti. Jungkook höselsi jotain epämääräistä vastaukseksi ja loi tädilleni tärisevän kumarruksen. Olin aika varma, että tätini ajatteli samaa kuin minä. Tuollainen kohteliaisuus ei olisi ollut tarpeen.

"Joko te tuutte sisään?" kuului huuto talon sisältä. "Tänne tulee jo kylmä."

"Mennäänpäs sisälle sitten", tätini sanoi ja väisti oviaukon edestä. Puoliksi työnsin Jungkookin edelläni sisälle, sillä tuon jalat olivat jähmeät kuin vanha toffee. Jiyeon sulki oven perässämme ja poistui sitten eteisestä jotain iltapalasta puhuen.