17.12 la
Kävelin kiviä potkiskellen lauantai-illan hämärässä ja mietin Jungkookin surkeaa naamaa, kun olin ilmoittanut, että minun pitäisi mennä täksi yöksi kotiin. Olimme sopineet treffit viikon päähän perjantaille, minä veisin Jungkookin. En minä oikeasti halunnut mennä kotiin nukkumaan, ja paljon mieluummin olisinkin jäänyt Jungkookille, mutta jokin sisäinen ääneni oli patistanut minut liikkeelle.
Ehkä tarvitsin aikaa ajatella.
Aikaa ajatella Jungkookin raiskausta ja raiskaajaa, miten hän oli kestänyt sen kaiken ja kuinka paljon voimia se oli vienyt. Kuinka kylmäsydäminen pitää olla, että pystyy tekemään jotain sellaista jollekin niin ihanalle olennolle kuin Jungkook?
Tunsin vihan ja pahan olon pullistelevan sisälläni, ja niille tarkoitettu kotelo natisi uhkaavasti liitoksissaan. Olin tunkenut sinne liian paljon tavaraa ja liian pitkäksi aikaa.
Aika pian tajusin, että oli erittäin hyvä juttu, että olin lähtenyt Jungkookilta. Seuraavat tapahtumat olisivat nimittäin voineet olla sisätiloissa hieman kohtalokkaat.
Sisälläni kupruileva viha paisui paisumistaan, kunnes oloni oli lähes sietämätön. Minulle tuli pakottava tarve rikkoa jotain, ja järkevänä ihmisenä kohdistin vihani punaiseen tiiliseinään. Puristin käteni nyrkkiin ja löin nyrkkini seinään niin lujaa kuin uskalsin.
Se sattui mutta helpotti. Tai en tiedä voiko sitä helpotukseksi laskea. Sain nimittäin vimmaa lyödä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan, uudestaan, uudestaan.
Patoutuneet tunteet, kaikki viha, sietämättömyys ja ahdistus, purkautuivat tehokkaasti seinää vasten ja leijuivat sitten viileään talvi-iltaan. Olin turhautunut siihen kaikkeen, epäreiluun maailmaan, aivan helvetin epäreiluun maailmaan. Halusin vain tavallisen ja onnellisen elämän. Oliko se liikaa pyydetty?
Löin seinää niin monta kertaa, että rystyseni olivat verillä ja kipu säteili uhkaavasti ranteeni ympärillä. Toivottavasti mitään ei ollut murtunut.
Nojauduin raskaasti hengittäen seinää vasten ja kostutin kuivia huulia kielelläni. Pakkasta oli varmaan parikin astetta, mutta minua ei palellut. Oli kuuma.
Adrenaliini virtasi suonissani kuin tuhopolttajalla taloja polttaessa. Tiesin, että huumaava, yliluonnollisen tuntuinen olotila katoaisi pian ja jäljelle jäisi vain pohjaton väsymys, jonka alaisena ei jaksaisi tehdä yhtään mitään, joten lähdin pian reippain askelin kohti kotia.
Kyllä se siitä vielä rauhoittuisi.
¤
19.12 ma
Kävelin hitaasti pitkin käytävää vetäen pitkähihaiseni reunaa rystysieni yli. Kipu tykytti oikeassa kädessäni muttei ollut ylitsepääsemättömän suuri. Kunhan kukaan ei vain huomaisi sitä.
"Taehyung!"
Pysähdyin, katse tiukasti kymmenisen metrin päässä istuvassa Jungkookissa, ja jäin odottamaan, että paras ystäväni saavuttaisi minut. Hän ei tullut iloisesti hypähdellen niin kuin aiemmin, mikä sai minut kurtistamaan kulmiani mietteliäänä. Laitoin korvan taakse, että pitäisi puhua Jiminin kanssa heti kun aikaa olisi.
"Mitä helvettiä sää täällä teet?" kysyin tuota vilkaisten, kun blondi - edelleenkin vain osin blondi - ilmestyi viereeni hymyillen hieman väsyneesti.
"Mä olin eilen duunissa, niin sain pitää tänään vapaan."
"Ja Yoongi varmaankin piti asiasta?" kyseenalaistin hymyillen tietäväisenä. Ei hän todellakaan ollut pitänyt.
DU LIEST GERADE
You Make Me Begin
Romantik"Musta tuntuu, et tarviit vaan ihan jäätävän määrän hellyyttä." (Saattaa) sisältää: - Smuttia & muita seksuaalisia kohtauksia - Rumaa kielenkäyttöä - Alkoholia - Väkivaltaa - Bxb - Homofobiaa - Viitteitä raiskaukseen - Huonoa itsetuntoa - Viitteitä...
