You Make Me Begin

Luku 42: Sixpack

28.12 ke

Puin unenpöpperöisenä housuja jalkoihini Jungkookin katsellessa minua parin metrin päästä vaatekaapin oveen jännittyneesti nojaillen. Tunsin tuon katseen kiertelevän pitkin paljasta ylävartaloani, mistä sain aihetta hymyillä maireasti. Olihan se aika imartelevaa, että oman poikaystävän huomion sai kiinnitettyä niinkin herkeämättömästi johonkin niin mitättömään asiaan kuin Kim Taehyungin paljaaseen rintakehään.

"Ei kai sua haittaa, ettei mulla oo...?" Jungkook kysyi yhtäkkiä hiljaisella, jotenkin etäisellä äänellä.

"Oo mitä?" kysyin nousten reippaasti seisomaan ja olin vähällä kaatua. Vedin farkut kokonaan päälleni ja suljin sen metallisen vetoketjun ja napin huolellisesti. Tuntui, että Jungkook oli vasta nyt huomannut, kuinka hyvin revityt farkut ja valkoinen – kylläkin naistenmallinen – villapaita sopivat päälleni. Kuulin tuon hengityksen nimittäin katkeavan hetkeksi ja jatkuvan sitten pienellä hengähdyksellä.

"Ta-taehyung..."

"Niin?"

"Eihän haittaa, ettei mulla oo..."

"Niin, mitä?" kysyin aavistuksen kärsimättömänä, kun nuorempi ei saanut asiaansa vieläkään sanottua. Katselin häntä pehmeästi, pää hieman kallellaan.

"Sixpackia."

Hieraisin väsyneitä kasvojani tuskaisasti ja vedin syvään henkeä. Kuinkakohan monta kertaa minun tarvitsisi vielä sanoa Jungkookille, että hän riittää minulle juuri omana itsenään?

Astelin hitaasti nuoremman luokse, menin niin lähelle kuin hän vain salli tulla ja otin tuon kalpeahkot kasvot käsieni väliin. Ihojemme väriero näkyi selvästi, siinä oli jotain niin taiteellista, että se sai melkein silmäni oikosulkuun. Vaatekaapin ovi oli vaarallisen lähellä toisen selkää, mutta hän ei näyttänyt välittävän siitä sen suuremmin. Katselin Jungkookin kysyviä ja hämmentyneitä kasvoja ja huokaisin syvään.

"Ei", sanoin hitaasti ja painokkaasti katsoen nuorempaa tiukasti silmiin. "Jungkook, sä oot ihana just sellasena, ku sä oot. Sä voit muuttaa itessäs jotain, jos sä haluat, mutta sun ei todellakaan tarvii - varsinkaan kenenkään muun takii."

Jungkook puri huultaan hermostuneesti ja nosti toisen kätensä pitelemään oikeaa rannettani hennosti. Hän näytti enemmän heiveröiseltä enkeliltä kuin mitä oli koskaan ennen näyttänyt. Hiukset pörröttivät hienoisesti ja kasvoilla lepäsi pahaa tahtomaton, vilpitön ilme.

"Sä oot niin puhdas ihminen", mutisin hiljaa ja vedin nuoremman huulet omilleni. Tunsin tutun kosteuden ja tutun tunteen ja hymyilin suudelman läpi vain siitä ilosta, kuinka onnellinen olin.

"Taehyung..."

Annoin romantiikan valua lätäköksi huoneen lattialle ja päästin irti nuoremmasta. Astuin kauemmas, jolloin myös Jungkookin käsi valahti pois ranteeltani. Tunnistin kyllä tuon äänensävyn. Se oli älä-tee-sitä-mitä-eniten-haluaisit-äänensävy.

"Mennäänkö, Jungkook?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen ja käänsin katseeni pois avuttomista, ihmeen kirkkaista silmistä. Jungkook nyökkäsi ja lähti viivytellen kohti keittiötä.

Meillä oli molemmilla myöhäinen aamu, joten voisimme vain hengailla pari tuntia ennen viimeisen koulupäivän alkua. Joululoma oli lyhyt, eikä me joulua muutenkaan hirveästi vietettäisi.

"Mennääks joulupäiväks Yoongille ja Jiminille, ku Jiminki vissii saa lomaa sen pari päivää?" kysyin nojautuen keittiön oven karmiin.

"Jimin tekkee liikaa töitä...", Jungkook mutisi avaten jääkaapin. Hän nappasi sieltä kaksi jogurttia ja porkkanamehupurkin ja asetti ne tiskipöydälle. Tallustin poikaystäväni viereen ja vilkaisin häntä syrjäsilmällä. Poika oli jo kerennyt jogurttinsa kimppuun ja veti sitä hyvällä ruokahalulla tiskipöytään kevyesti nojaten. Kurottauduin Jungkookin ohi ottamaan kaapista lasin ja näin heleän hymyn nuoremman kasvoilla, kun jouduin painautumaan lähemmäs. Ehkä tämä tästä pikku hiljaa.