You Make Me Begin

Luku 49: Amatöörimeedio

9.1 ma

Maanantai-iltapäivänä istuin koulun kanttiinissa mutustellen broilerisämpylää, jonka välissä oli kanan lisäksi nuutunutta kimchi-coleslawsalaattia ja niukanpuoleisesti majoneesia. Olin saanut kähmittyä isäni "mukavalta" (ja todennäköisesti väliaikaiselta) seuralaiselta jonkin verran käteistä. Se tuli tarpeekseen, vaikka tädin antamiakin rahoja oli vielä jäljellä.

Jimin istui edessäni samanlainen leipä käsissään ja tuijotti minua tiiviisti. Emme puhuneet mitään, en oikein edes tiennyt miksi. Ei se ainakaan edellisistä öistä voinut johtua – toivottavasti. Jungkook oli selvästikin laukaissut minussa ennen vielä täysin tuntemattoman läheisyydentarpeen, ja olin nyt tulla hulluksi sen kanssa.

Isä oli häippäissyt Jiminin tuloa seuranneena yönä, enkä ollut häntä sen koommin nähnyt. Ei sillä, että se olisi mitään haitannut. Epäilin kovasti, että he olivat saaneet tarpeekseen teineistä ja päättäneet lähteä sen naikkosen luokse. Olin pahoillani sen nuoren ja suhteellisen kauniin naisen puolesta. Isäni oli aikamoinen kusipää.

Sunnuntaipäivä oli mennyt leppoisasti näytetyöni parissa Jiminin tylsistyessä kuoliaaksi huoneeni nurkassa.

"Taehyung", kyseinen poika tokaisi herättäen minut todellisuuteen. Mutisin jotain epäselvää vastaukseksi Jiminin pyöritellessä silmiään. "Sä olet oikeasti aika idiootti. Etkö sä tiedä, mitä sä Jungkookissa menetät?"

"Tiedän", vastasin huokaisten. Koitin olla välittämättä sydäntäni vihlaisevasta kivusta, mutta tietenkin se oli vaikeaa, ja vavahdin hallitsemattomasti. "Mä todellakin tiiän."

Paras ystäväni katsoi minua hiljaa selvästikin pahoillaan. Mutta sitten katse tuon kasvoilla muuttui, enkä ollut enää yhtään varma, mitä blondi ajatteli. "Etkö sä voi kertoa mulle, miks sä jätit Jungkookin... ja sillä tavalla vielä."

"En, Jimin. Mä haluaisin mutta en voi. Ja mä tiedän, että siihen sattu ihan helvetisti, sattuu varmaan vieläki. Mut mulla ei ollu muuta vaihtoehtoa, se ei saa ikinä tulla takasin."

Jimin katseli surkeaa selittelyäni puoliksi turhautuneena, puoliksi huolestuneena mutta ei udellut minulta enää enempää. Katselin vanhempaa hetken hiljaa ennen kuin muistin yhden mieltäni painavan asian.

"Sori, Jimin, siitä litsarista. Mä... mää olin vähän kännissä", mutisin hiljaa luoden katseeni kanttiinin surullisen harmaaseen kattoon. Hävetti kieltämättä kyllä aika paljon.

"Joo, ihan vähän olit", Jimin nälväisi puoleksi tosissaan. "Mutta ei se mitään", hän kohta sanoi huokauksien kera. "Kunhan et tee aivan pian uudestaan. Sen mustelman voi vieläkin erottaa, ja mulla on kuitenkin hyvä palautumiskyky."

Jep. Jiminillä oli mukava kämmenenmuotoinen mustelma oikealla poskellaan, ja se keräsi varmasti huomiota. Melkein jokainen ohikulkija koulun käytävillä kääntyi katsomaan vanhempaa ystävääni.

"Anteeks", toistin vielä, mutta nyt Jimin jo huitaisi sanoilleni välinpitämättömänä.

"Ihan hyvä vaa, et se olin mä, eikä Jungkook. Jungkookista puheen ollen", Jimin jatkoi ennen kuin kerkesin kommentoida mitään, "mä meen sit huomenna sen matkaan. Musta tuntuu, ettei sua haittaa, vaikka sulle saattaaki tulla vähän hylätty olo."

Blondi oli oikeassa. Ja muutenkin minusta oli ihan hyvä, että vanhempi viettäisi enemmän aikaa Jungkookin kanssa. Minä kun ansaitsin tulla hylätyksi. Edes jonain päivänä. Tai vaikka ihan jokaisena. Paskamainen temppuni oli sitä tasoa, että sen syyllä voisin joutua viettämään koko loppuelämäni yksin.

"Entä Yoongi sitten?" kysyin hieman tunnustellen. Se näytti varovaisuudestani huolimatta osuvan aika herkkään kohtaan.

"Se pärjää kyllä", Jimin sanoi hieman haikeasti mutta niin varmana, että olin lähes sataprosenttisen varma, että hän oli viettänyt kaikki tuntini vakoillen tummahiuksista poikaystäväänsä (?).