You Make Me Begin

Luku 9: Anteeksi pt.2

17.10 ti

Pari viikkoa kului nopeasti. Sain huomata, että Jungkook oli erittäin hyvä välttelemään ihmisiä. En ollut nähnyt poikaa kuin vain vilaukselta, ja silloinkin tuo oli kadonnut jo seuraavassa sekunnissa ihmisvilinään. Aistin kuitenkin, ettei hän ollut enää niin vihainen kuin aiemmin, kai anteeksipyyntö oli auttanut edes jonkin verran.

Jiminin ja Yoongin juttu oli edennyt nopeasti. Suhde oli tulinen ja kaikkea muuta kuin salainen. He olivat olleet jo ainakin viisi kertaa riidoissa, mutta – Luojan kiitos – osasivat sopia nopeasti. Jimin ei ollut vieläkään kertonut Yoongille asuinpaikastaan, ja aina kun minä yritin kysyä blondin tulevaisuuden suunnitelmista, hänen onnistui vaihtaa sukkelasti puheenaihetta.

Maineeni oli aika huonossa hapessa, sillä valtaosa oppilaitokseni ihmisistä suhtautuivat Jiminin ja Yoongin suhteeseen inhoten. Ihme homofoobikot. Enkä nyt ihan kuitenkaan ollut valmis jättämään parasta ystävääni joidenkin ahdasmielisten tyyppien mielipiteiden takia. Joten kestettävä oli.

"Mitäs Taehyung miettii?" tuttuakin tutumpi ääni kysyi, kun värikkään hupparin peittämä käsi kiertyi kaulani ympärille.

"Teen tilannepäivitystä. Mikäs teidän tilanne on?"

"Yoongi ei oo vastannu mun viesteihin", Jimin ynähti tyytymättömänä vetäen kätensä omalle puolelleen. Hymyilin siitä kiitollisena. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa Jiminin uppoutuessa pohtimaan todennäköisintä syytä, miksi hänen poikaystävänsä ei vastannut hänen viesteihinsä.

"Hei muuten, mitä sä ai-"

"Jiminie", Yoongin – kieltämättä värisyksiä aiheuttava – kuiskaus keskeytti uteluyritykseni. Olisin kääntänyt katseeni pois, mutta Jiminin tuhahdus sai minut perumaan aikeeni. Blondi astui kauemmas poikaystävänsä läheltä ja kääntyi tuota päin kädet puuskassa.

"Miks sä et vastannu mun viesteihin?" Jimin tivasi. Yoongi meni ihan hämilleen ja kaivoi jo puhelinta taskustaan. Tajusin, mitä tästä välttämättäkin seuraisi, ja halusin minimoida vahingot ennen kuin Jimin kerkeäisi järjestää yhtään enempää draamaa.

"Ei täällä", mutisin ja tartuin kaksikkoa käsivarsista kiinni. Raahasin heidät poikien vessoille, pois uteliaiden katseiden alta.

"Ai näitäkö sä tarkotit?" Yoongi kysyi hammastaan purren. Näin kuinka mustahiuksisen kasvoille kiipesi tietynlainen kuumotus, eikä viestien sisältö jäänyt yhtään epäselväksi.

"Voi Herran Jumala...", huokaisin kadoten sitten tilasta. Todennäköisesti nuo saisivat sovittua ihan keskenäänkin, enkä halunnut olla seuraamassa tapahtuman seurauksia. Kerroin vinkkini myös ujon näköiselle ruskeahiuksiselle pojalle, joka tuli minua matkalla vastaan. Tuo katosi punastuen paikalta.

Pudistellen päätäni saavuin kanttiinin eteen ja ajattelin heti lähteä syömään. Ei minulla ollut vielä yhtään tuntia ollut, mutta oli myöhäinen aamu ja aamupalakin oli jäänyt syömättä. Ostin pikaisesti kanttiinista hyvännäköisimmän leivän ja suunnistin nurkkapöytään, jossa istui yksinään tuttu tummatukka.

"Hei, Jungkook!"

Poika hätkähti ja nosti katseensa ylös puhelimensa ruudusta. Samaa kyytiä Jungkook nousi seisomaan ja oli jo lähdössä, mutta tartuin tuota ranteesta kiinni. Nuorempi sävähti kosketustani, jolloin päästin heti irti. En edes tiennyt miksi.

"Istu nyt vaan, ihan hetkeks", pyysin kiltisti. Jungkook huokaisi ja istui sitten alas.

"Okei, mutta ihan hetkeks vaan."

"Joo, hetki vaan", vakuutin koittaen saalistaa ruskeiden silmien koukuttavaa katsetta itselleni. Se ei kuitenkaan onnistunut, jolloin otin hieman käskevämmän äänenpainon ja sanoin: "Kato mua."