You Make Me Begin

Luku 32: Ahdistaa ja kauhistuttaa

17.12 la

"...ja se oli aika ärsyttävää, vaikkei se sen syy ollukkaa", Jungkook selitti. "Mitä sä ajattelet siitä?"

Katselin nuoremman hymyileviä kasvoja ja mietin, mitä olin tehnyt ansaitakseni tuollaisen ihmisen elämääni. Minulle oli kovalla vauhdilla tapahtumassa jotain radikaalia ja peruuttamatonta, mutta en pystynyt ottamaan asiaa käsittelyyn järjenäänen hiljaisesta kuiskutuksesta huolimatta. En halunnut ottaa. Olin itsekäs itseäni kohtaan ja vain elin hetkessä, josta nautin enemmän kuin oli luvallista.

"Taehyung?"

"Hmm?"

"Sä et taaskaan kuuntele mua", tummahiuksinen tuhahti napsautellen kädessään olevan kuulakärkikynän päätä.

"Mitäs oot niin kaunis", murahdin saaden Jungkookin pyöräyttämään silmiään.

Minusta oli ihanaa kuinka nuorempi oli alkanut pikku hiljaa olla yhä vapautuneempi ja rohkeampi ihmisten seurassa - tai enimmäkseen minun seurassani. Tiesin kyllä, että Jungkook alkaisi pian puhumaan muillekin enemmän ja rennommin. Silloin sisäinen omistushaluni olisi kovalla koetuksella, mutta pakkohan se olisi kestää. Mutta osasi Jungkook yhä olla ujo - ja olikin suurimman osan ajasta.

"Ootsä niin vanhanaikanen, että ulkonäkö merkkaa enemmän kuin se, mitä mun suusta tulee?" tummahiuksinen kysyi kurtistaen kulmiaan söpösti. Sydämeni ei jättänyt tekemääni huomiota huomiotta.

"En", hymähdin ja tartuin hellästi nuorempaa lantiolta. Nostin pojan aika helposti istumaan hajareisin syliini ja annoin käsieni hivellä tuon selkää kevyesti. "Kuinka vanha herra olikaan?"

Tutkiskelin yllättyneen näköisen pojan kasvoja hymyillen. Niillä näkyi vielä häivähdys lapsekasta pyöreyttä, joka ei ollut vielä kokonaan väistynyt miehisten piirteiden tieltä. Minun pitäisi olla jatkossa varovainen, sillä kyseinen nuorimies tulisi olemaan tulevaisuudessa aivan pirun komea. Sen näki jo nyt selvästi.

"Mikäs s-sulla nyt?" Jungkook kysyi hämillään, aavistuksen värisevällä äänellä.

"Kai tää on okei?" kysyin hiljaisesti ja pysäytin käteni nuoremman ristiselän kohdalle. Jungkook nyökkäsi hiljaa ja painoi kätensä hartioilleni. "Mä voin nyt kuunnella sen sun tarinas."

Ruskeasilmäinen jätkä puri huultaan kevyesti ja räpytteli silmiään pari kertaa. "En mä tiiä onko se kauheen fiksua..."

"En mäkään", hymähdin ja työnsin aavistuksen viileän käteni nuoremman paidan alle. Jungkook värähti ja sulki silmänsä.

Ovi aukesi luonnottoman suureen ääneen saaden nuoremman hätkähtämään. Meidän katseemme singahtivat yllättyneinä ovelle. Kukaan ei yleensä tullut Jungkookin huoneeseen koputtamatta.
Siellä seisoi valkopaitainen rouva Jeon vaatekasa käsissään ja hymy huulillaan. Jungkook jähmettyi sylissäni tuon äidin astellessa sisälle huoneeseen. Hän sulki oven perässään. Katsahdin hämmentyneellä miten-näin-pääsi-käymään-ilmeellä nuorempaa, jonka kasvot olivat muuttuneet syvän punaisiksi.

"Hei, pojat. Toin Jungkookille vaatteita, ku laittelin tossa pyykkejä", tummahiuksinen nainen sanoi ja laski vaatepinon valkoiselle työpöydälle. Jungkook sai viimein itsensä liikkeelle ja kipusi pois sylistäni. Käteni valahtivat pois nuoremman lantiolta ja jäivät kylminä syliini.

"Tota, me -"

"Kyllä minä olen huomannut. Jo heti ensimmäisellä kerralla, kun tapasin Taehyungin. Ei sitä katsetta voinut olla huomaamatta", valkopaitainen nainen sanoi vakavin ilmein.

"Joo..."

"Mutta halusin vain kysyä", Jungkookin äiti sanoi ennen kuin tuon poika kerkesi jatkaa kiusallista sönkötystään, "että kohteleehan Taehyung sinua hyvin ja oletko kertonut hänelle siitä."