You Make Me Begin

Luku 28: Mee pois

12.12 ma

"Mitä ihmettä se oli?" Jungkook kysyi napakasti meidän tavatessa portaikossa seuraavan luennon jälkeen.

Poika oli kadonnut välikohtauksen jälkeen kirjoitustaidon saliin sanaakaan sanomatta ja jättänyt minut neuvottomana tyhjenevälle käytävälle. Olin joutunut juoksemaan omalle tunnilleni ja tullut ovelle juuri samaan aikaan opettajan kanssa.

Katsoin nuorempaa poskeani purren. Käännyin vastausta antamatta tulosuuntaani ja lähdin hiljaisena laskeutumaan portaita alas. Onneksi Jungkook seurasi mukisematta perässäni invavessan eteen. Aukaisin oven ja käännyin katsomaan nuorempaa, joka epäröi hetken ovella mutta astui sitten sisään. Hän asteli peremmälle vessahuoneeseen ja katseli levottomana, kun lukitsin oven.

"Niin?" kysyin neutraalilla, melkein tunteettomalla, äänellä. Jungkook avasi suunsa epävarmana.

"Mä en halua, että sä alat hakkaa ketään. Ihan sama kuinka ärsyttäviä ne ois."

Nuoremman ääni oli hiljainen ja värisi aavistuksen. Se teki kipeää.

Nostin hellästi Jungkookin kasvot ylöspäin saaden hänet hätkähtämään. Kohtasin hänen ruskeiden silmiensä katseen ja värähdin. Silmistä paistoi huonosti peitelty pelko ja ahdistuneisuus. Lukittu vessa oli selvästikin äärimmäisen huono paikka.

"Jungkook...", sanoin ääni pehmentyen. Jungkook ei rentoutunut, eikä hänen katseensa muuttunut. Yhtäkkiä poika astui haparoivin askelin taaksepäin, pois kosketuksestani ja rikkoi katsekontaktin.

"Älä", Jungkook inahti, kun olin astumassa lähemmäs poikaa. Pysähdyin ja jäin katselemaan nuorempaa, joka oli yhtäkkiä mennyt ihan paniikinomaiseen tilaan. "Älä, jooko? Älä, älä."

Katsoin avuttomana Jungkookia, jonka silmät risteilivät hätääntyneinä ympäri pientä huonetta ja naulautuivat lopulta takanani olevaan oveen. Tai ainakin niin oletin. Jungkook katsoi minua pelokkaana, ja olin näkevinäni myös jonkinlaista pahoittelua, mutta se katosi nopeasti.

Ennen kuin huomasinkaan, Jungkook oli jo syöksähtänyt huoneen poikki ja kadonnut ovesta ulos jättäen sen apposen auki.

"Vittu. Jungkook!"

Ovelle päästyäni nuoremmasta ei kuitenkaan näkynyt enää jälkeäkään. Kirosin äänekkäästi ja lähdin umpimähkään oikealle vievälle käytävälle. Helvetin helvetti.

Sain kuljeskella koululaitosta ympäri ämpäri ainakin puoli tuntia ennen kuin löysin mitään merkkejä nuoremmasta.

Tiesin, että Jungkookilla oli hyppytunti, mutta oma luentoni oli alkanut jo kymmenisen minuuttia sitten.

"Perkeleen Jungkook, mihin se on menny?" mutisin hiljaa itsekseni ja kurkistin portaiden alle. Ei ketään. En uskaltanut jättää nuorempaa etsimättä sillä en olisi antanut itselleni anteeksi, jos pienelle enkelilleni kävisi jotain.

Vilkaisin puhelintani, mutta Jungkookilta ei ollut tullut edelleenkään vastausta. Yoongi vain lähetteli jotain valitusviestejä, joissa valitti yksinäisyydestä. Kirjoitin nopeasti Jiminin nimen vanhemmalle ja lähetin viestin. En saanut vastausta, mutta poika oli nähnyt viestini. Hymähdin hiljaa ja menin yhteistietoihini. Soitin Jungkookille uudestaan ja uudestaan, mutta poika löi koko ajan punaista.

Pyörin hetken avuttomana paikoillani, kunnes tajusin mennä ulos. Ehkä poika olisi siellä. Avasin raskaan metallioven ja astuin kylmään talvi-ilmaan. Keli oli nollassa, mikä oli harvinaista joulukuussa. Lähdin kävelemään koulun ulkoseinää pitkin ja soitin jälleen Jungkookille. Hytisin kylmästä, olin järkevänä jättänyt takin sisälle.

Samassa kuulin hiljaista pianon pimputusta, jonka tunnistin Jungkookin soittoääneksi. Päätelmäni vahvistui, kun se lakkasi, ja samaan aikaan puhelimeni tuuttasi jälleen punaisen luurin merkiksi. Pysähdyin ja katselin kummastuneena ympärilleni. Mistä vitusta ääni oli kuulunut?

Katsoin tarkasti vaaleaa seinää ja kohta huomasinkin vajaan puolen metrin pituisen syvennyksen parin metrin päässä minusta. Heti perään muistin mikä se oli. Olin itsekin hengannut siellä usein ennen Jungkookia. Huokaisin teatraalisesti, kaikki tapahtumat sijoittuivat nykyään ennen Jungkookia ja jälkeen Jungkookin.

Astelin aukon kohdalle ja kurkistin sisään pari metriä syvään ja pari metriä leveään koloon. En tiedä miksi kouluun oli rakennettu tällainen pieni näkösuojassa sijaitseva soppi. Se suorastaan kutsui ihmisiä vetämään alkoholia ja tupakkaa ja vaihtelemaan kivoja pikku tarroja tai nappeja. Olisi ollut parempi muurata vain suoraan umpeen.

Siellä, pikkurikollisten ja tulevien narkkareiden kotikolossa istui talvitakkiin pukeutunut Jungkook pää käsissä. Kallis iPhone lojui likaisella asvaltilla synkänmustana.

"Ylös siitä", mutisin käskevästi tunkeutuessani aukkoon. "Saat muuten hepatiitin tai hivin tai jotain muuta yhtä kivaa."

Jungkook hätkähti ja käänsi katseensa minuun. Hän ei ollut itkenyt. Huokaisin helpotuksesta, mutta lähes saman tien huoli palasi. Minä kyllä tiesin, miltä tuntuu, kun ei pystynyt itkemään.

"Mee pois", Jungkook sanoi hiljaa äänessään sellainen sointi, joka sai minut oikeasti harkitsemaan lähtöä. Työnsin vaihtoehdon kuitenkin nopeasti pois.

"Ylös siitä ja sisälle, sitten mä meen, jos haluut."

Hitaasti Jungkook kömpi jaloilleen ja työnsi ruusunkultaisen puhelimensa talvitakin taskuun. Jäin katsomaan nuorempaa hiljaa.

"Mikä on?" kysyin lopulta hiljaa ja varovasti.

"Mä en vaan tykkää lukituista paikoista. Niistä tulee ahistava olo."

Nyökkäsin hiljaa. Kyllä minä näin, että siinä ei ollut kaikki, mutta olin hiljaa. Ei Jungkookaan tiennyt minusta kaikkea, ei minunkaan tarvinnut tietää hänestä. Vielä.

Varovasti Jungkook tuli luokseni ja kiersi kätensä ympärilleni. Otin nuoremman hellään halaukseen ja painauduin tuon lämmintä kehoa vasten.

"Sä sairastut", Jungkook kuiskasi kaulaani vasten. Värähdin lämpimän hengityksen koskettaessa kaulaani ja silitin hiljaa takin peittämää selkää.

"Tiiätkö, mä en välitä."

"Sun pitäs", Jungkook huokaisi vetäytyen halista. "Oot ihan holtiton, mitä omaan huolenpitoos tulee."

"Kyllä mä käyn salilla ja suihkussa ja pesen hampaat", protestoin.

"Mutta sun pitäs aatella itteeski vähän useemmin. Esimerkiksi on tosi tyhmää olla toisen lähellä, ku sillä on vatsatauti tai tulla ulos ilman takkia", Jungkook hymähti pienen punan noustessa tuon kasvoille. Hän laski kätensä käsivarrelleni ja katsoi minua kirkkain silmin.

Sun pitäs aatella itteeski vähän useemmin. Katsoin hymyillen nuoremman kättä. Voi Herran Jumala. Tietäisipä tuo hyvätahtoinen enkeli millainen olin ollut aiemmin. Tietäisipä vain.

"Mennäänkö nyt sisälle?" kysyin lopulta, kun en osannut vastata mitään järkevää.

"Mennään vaan", Jungkook sanoi hymyillen ja antoi kätensä valahtaa pois käsivarreltani.

Sanoja: 790

Tiesittekö, että mun läppärin mielestä "hali" ei oo oikee sana?