You Make Me Begin

Luku 31: Ootsä homo?

17.12 la

Heräsin aamulla siihen, että oikea käteni kramppasi. Vedin käteni hiljaa äännähtäen rintani päälle ja puristin sitä lujaa. Suljin silmäni raastavan kivun sykkiessä käsivarressani. Vasta nyt tajusin, että vieressäni - tai oikeastaan ihan minussa kiinni - makasi lämmin vartalo. Käänsin päätäni, jotta näkisin hänet.

Jungkook makasi päiväpeitteellä totinen ilme kasvoillaan ja jo lähes kadonneet kyynelvanat kasvoillaan. Näky sai huuleni taipumaan hymyyn, vaikka käsi kuinka koitti varastaa huomioni kipuilemalla. Yhtäkkiä kipu kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja saatoin jälleen huokaista helpotuksesta.

Hymähtäen vetäydyin kauemmas nuoremmasta ja nousin varovasti istumaan. Olimme selvästikin vain nukahtaneet siihen itkusession päätteeksi toisiamme halaten. Meillä molemmilla oli päivävaatteet ja sängyn haaleanvaaleansininen päiväpeite oli vielä paikoillaan. Rytyssä ja mutkilla kuin mikä, mutta ei lattialla niin kuin yleensä öisin oli tapana.

Jungkook liikahti jotain epäselvästi mutisten ja tarrasi kädellään kiinni päiväpeitteestä. Tönin nuoremman varovasti hereille ja sain varovaisen, hieman pelokkaan hymyn osakseni. Tummahiuksinen näytti suurin piirtein siltä, että luuli minun jo muuttaneen mieleni.

"Puhuithan sä eilen totta?" Jungkook kysyi kuin lukien ajatukseni. Nuoremman aamuääni ei erottunut lähes ollenkaan tuo normaalista äänestä, mutta silti siinä oli jokin tietynlainen vivahde, joka sai vatsani pörräämään.

Hymyilin pehmeästi ja sipaisin tummat otsakiehkurat pojan korvan taakse. "Se oli totta joka sana, Jungkook."

Näin kuinka nuorempi hätkähti. Hän ei ollut osannut varautua minun aamuääneeni, josta erottui niin selkeästi sama sävy kuin kiimaisella hormonihyrrällä.

"Hyvä", Jungkook mutisi hämillisenä ja nousi hitaasti istumaan. Nuoremman olemus oli eilisestä vieläkin normaalia heiveröisempi. Kun suojaukset kerran lasketaan, kestää hetki ennen kuin ne saa kerättyä takaisin.

Viha sitä paskiaista kohtaan nosti jälleen päätään, mutta sain vielä toistaiseksi taltutettua sen. Ei Jungkookistakaan varmaan kovin kiva olisi, jos alkaisin täällä riehumaan.

"Mun tarvis käyä suihkussa", sanoin katsellen nuorempaa synkin mielin ja pehmein sydämin.

"Joo mee vaa, mä käyn sitte illalla", hiljainen ääni vastasi hajamielisesti. Hipaisin vielä nopeasti Jungkookin poskea ennen kuin nousin sängyltä ja astelin ulos huoneesta vaatteet matkalla mukaani napaten.

Jeonien koko perhe oli jo saapunut kotiin ja istui aamupalapöydässä iloisesti rupatellen. Kuuntelin aaltoilevaa puheensorinaa veden suhinan läpi ja suljin hetkeksi silmäni.

Onneksi Jungkook ei ollut niin rikki kuin olisi voinut olla. Minua hävetti myöntää, mutta en olisi välttämättä muuten pystynyt tähän. Jos edellisenä iltana enkelikasvojen takaa olisi paljastunut sielunsa täysin rikkonut poika, jonka elämällä ei olisi ollut muuta päämäärää kuin vain pysyä hengissä, olisin erittäin todennäköisesti lähtenyt asunnosta ovet paukkuen ja sydän hajalla. Jungkook oli kyllä vahva ihminen, jos hän oli pärjännyt ihan yksin. Mutta nyt siihen tulisi muutos. Enää ei ole vain Jungkook, on Jungkook ja Taehyung.

"Ootsä okei?" Jungkookin, vain vaivoin muun melun ylittävä, ääni kysyi huolestuneena oven toiselta puolelta.

Keräsin parissa sekunnissa suihkun lattialle levitellyt ajatukseni takaisin pääkoppaani ja vastasin: "Joo, miten niin?"

"Aattelin vaan, ku kesti nii kauan."

Hymyilin itsekseni ja sammutin sitten suihkun. Vielä hetken aikaa Jungkookin läsnäolo väreili oven toisella puolella, mutta sitten tuo jatkoi matkaansa mitään sanomatta.