You Make Me Begin

Luku 44: Voitaisko me -

29.12 to

Jungkook tuhisi hiljaa, pää olkaani vasten nojaten, ja näytti niin söpöltä, ihanalta ja viattomalta, että minun oli pakko kääntää katseeni muualle. Nuorempi oli kovasti yrittänyt pysytellä hereillä, mutta lopulta tuon lupsahtelevat silmät olivat vieneet voiton sata-nolla. Elokuvan lopputekstit pyörivät nyt television ruudussa, mutta muuten huone oli täysin hiljainen ja liikkeetön. Suljin television varoen herättämästä Jungkookia ja koitin olla ajattelematta.

Ja kuten arvata saattaa, ajatukset eivät millään malttaneet pysytellä poissa päästäni.

Mietin minua, Jungkookia, meitä – ja taisi sinne pari Jiminiäkin mahtua. Olin ollut äärettömän naiivi, kun olin uskotellut itselleni, että tämä voisi toimia. Oli ollut niin tyhmää ajatella, että voisin oikeasti olla vielä jonakin päivänä onnellinen. Ei tällainen paska yksinkertaisesti ansainnut sitä. Mutta eniten minua pelotti Jungkookin ja tuon sydämen puolesta.

Olisin varmasti tuijottanut hyvin kliseisesti ikkunasta ulos rakkaushuolet päässäni pyörien, jos huoneessa olisi sellainen ollut. Ja koska ei ollut, tyydyin tuijottamaan valkoista seinää ahdistus ja se kaikki padottu ja salattu paha sisälläni leviten. Ihme, jos Jungkook ei heräisi pelkän ilmapiirin synkkenemisen myötä.

Sun pitää jättää se.

Nielaisin palan kurkustani alemmas, mutta se nousi nopeasti takaisin ylös kuin tiukalle viritetty vieteri. Se oli itsepintainen ja tukahduttava kuin hyökyaalto. Se oli kuin hidas hyökyaalto, joka jätti kaiken alleen hiljaa mutta varmasti, lupia kyselemättä. Se sai sydämeni pamppailemaan nopeammin ja hengitykseni muuttumaan raskaammaksi. Minusta alkoi pian tuntua siltä kuin olisin juossut puolitoista maratonia.

Sun pitää jättää se tai tiiät, mitä käy.

Oksetti. Mahaan sattui. Kyynelten paine sai kurkusta vatsanpohjalle yltävän kankeuden voimistumaan lähes sietämättömäksi. Ja jos tässä oli pelkästään fyysiset oireet, psyykkiset olivat reilusti pahemmat. Ahdisti. Ajatukset kimpoilivat kaaoksen omaisesti kallon reunoista. Kaikki tuntui vain yhdeltä suurelta sekamelskalta vailla minkäänlaista päämäärää.

Lopulta aloin pelätä, että saisin ahdistuskohtauksen tai jotain muuta yhtä hauskaa ja nousin varovasti ylös sohvalta. Laskin Jungkookin pään sohvatyynylle ja lähdin huterin jaloin kylpyhuoneeseen. Annoin kylmän kraanaveden kastella hikeentyneet kasvoni ja nojauduin vapisevin käsin käsienpesualtaaseen. Katselin itseäni ahdistuneena peilistä.

Miksi olin niin idiootti, että menin rakastumaan? Miksi olin niin idiootti? Miksi? Olisihan minun pitänyt tajuta, ettei tällainen voinut päättyä muuten kuin huonosti. Mitä helvettiä olin oikein kuvitellut?

Ja ennen kaikkea; miten selviytyisin tästä? Mitä minun pitäisi tehdä?

Ennen olisin vain lähtenyt huuhtomaan huoleni kurkusta alas alkoholin voimin ja etsinyt jonkin kivan likan jostain kämäisistä bileistä. Nykyään... niin. Ei mitään hajua, mitä minun oikein olisi pitänyt tehdä. En voinut vain noudattaa entisaikojen etikettiäni ja häipyä ryyppäämään, koska olohuoneessa makasi maailman ihanin ihminen. En voinut jättää Jungkookia heräämään aamulla yksin ja ihmettelemään, mihin olin häipynyt.

Mietin vielä pari hetkeä mahdollisuuksiani mutta huomattuani jo hieman rauhoittuneeni päätin vain mennä takaisin. Aamulla kaikki sama paska olisi jälleen vastassa, mutta sainpahan pari tuntia lisäaikaa.

Hipsuttelin Jungkookin luokse ja lyöttäydyin tuon seuraan hieman epämukavalle sohvalle. Nuorempi mutisi parhaillaan jotain ja vaikutti jo hetken aikaa levottomalta mutta minut löydettyään hän rauhoittui. Kiersin käteni varovasti toisen ympärille ja painauduin hiljaa lähemmäs. Pian lämmin hengitys kutitteli kaulaani – mutta vain hyvällä tavalla – ja uni teki tuloaan.