You Make Me Begin

Luku 51: Ikävä

12.1 to

"Taehyungggg", Jimin sirkutteli torstai-iltana melkein hypäten sohvalla makaavan kehoni päälle.

Hän oli iloisempi kuin Peppi Pitkätossu hevosineen, apinoineen ja omine taloineen. Blondista suorastaan säihkyi elämäniloa, onnellisuutta ja energiaa. Hänellä ja hänen kultamussukallaan olisi lähtö muutaman tunnin päästä, ja lento kestäisi huimat kolmekymmentäkaksi ja puoli tuntia. Ainakin he kerkeäisivät jutella kaikki asiat ihan kunnolla halki.

"Niin, Jimin?" kysyin pojalta, joka oli päätynyt istumaan sohvan toiselle laidalle. Jostain syystä normaaliakin suuremmaksi palautunut etäisyytemme ei tuntunut alkuunkaan pahalta. Olin vain jotenkin helpottunut.

"Voisitkohan sää vaikkapa öö..."

Naurahdin vanhemman höpötykselle ja kiepsautin tukon hiuksiani sormeni ympärille. Ne karkasivat otteestani saman tien ja saivat minut ikävöimään, ketäs muutakaan kuin, Jungkookia ja hänen pitkiä otsakiehkuroitaan.

"Miten Jungkookilla menee?" kysyin hiljaisella äänellä luoden katseeni tarkasti pois blondista. En halunnut hänen näkevän sitä epäoikeutettua kipua kasvoillani, jonka olin itse täysin tietoisesti aiheuttanut. Jimin huokaisi syvään ja sohvan liikahduksesta päätellen vaihtoi asentoaan.

"Mä en edelleenkään ymmärrä, miksi sä jätit sen. Mutta koska se selvästikin sattuu suhun, niin mä en nyt puhu siitä. Paitsi että puhuin jo -"

"Vastaatko mun kysymykseen vaan", pyysin koittaen pitää testosteronitasoni alhaisena.

"Se on kyllä allapäin, vaikka yrittääki peittää sitä, eikä se hymyile enää niin aidosti ku ennen. Ei se oo se Jungkook, jonka mä tiedän, vaan joku versio siitä, joka kestää tän hajoamatta. Se sano, että sun pitäs kuulemma ymmärtää, ja että se on käyttäny sitä selviytymiskeinoo ennenki. Ja se muuten pyysi myös, ettet kertois kellekkään siitä, mitä se sulle kerto, vaikka vihaisitki sitä", Jimin kertoi monotonisella äänellä.

"Vittu", kuiskasin hiljaa. Purin lujasti huulesta, puristelin käsiäni nyrkkiin, vedin syvää henkeä ja tiivistin sydämeni ympäröivää muuria aavistuksen. Alkoi jo pikku hiljaa tuntua, ettei henki enää kulkenut kunnolla. Minun olisi alun alkaenkin pitänyt pysyä erossa Jungkookista. Se olisi oikeasti ollut helpompaa kaikille.

Raukka luuli, että kertoisin kaikille – noh, sanojeni myötä se ei tosin ollut mikään ihmekään. Ja ajatuskin siitä, että olin satuttanut Jungkookia ainakin melkein yhtä paljon kuin se iljettävä limanuljaska, sai minut voimaan pahoin. En koskaan halunnut, että asiat menisivät näin.

Tunsin Jiminin arvioivan katseen itsessäni, ja sen kohdatessani saatoin nähdä myös myötätunnon pilkahduksen vanhemman silmäkulmassa.

"Mä olen pahoillani teidän molempien puolesta, ja mä tiedän, kenen vika se on, mutta älä silti syytä itteäs liian syvälle. Sieltä on vaikee päästä ylös."

Nyökkäsin huokaisten Jiminin sanoille. Hän oli oikeassa.

"Mitä hanipöö?" hän hihkaisi kohta huoneeseen astelevalle Yoongille. Punaisista poskista pystyin päättelemään, mitä tuo oli ollut tekemässä sen jälkeen, kun he olivat Jiminin kanssa ensin riehuneet paljonpuhuvat viisitoista minuuttia keittiössä, vain muutaman metrin päässä minusta. Onneksi osasivat edes olla hiljaa.

Ja samassa mieleni olikin jo palannut siihen hetkeen, kun olin ensimmäistä kertaa saanut tuntea Jungkookin itseni ja jonkin välissä vain joitakin viikkoja sitten siinä samaisessa huoneessa. Hän oli luottanut minuun niin paljon. Hän oli astunut pois turvavyöhykkeeltään ja antanut minulle valtaa. Aivan liikaa valtaa.