You Make Me Begin

Luku 2: Tummanruskea katse

4.9 ma

Paukautin luokan oven mielenosoituksellisesti kiinni ja näytin kieltä nuoremmalle oppilaalle ennemminkin ilkeästi kuin ilkikurisesti. Tuo sävähti kauemmas ja käänsi suuret, pelokkaat silmänsä kohti lattiaa. Tytön ystävät katselivat minua paheksuvasti luullen, etten huomannut. Päätin kumminkin jättää heidät siihen uskoon, sillä suoraan sanottuna minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Olin juuri saanut työstäni aika murskaavan arvioinnin.

Kyllä. Vaikka olinkin holtiton ja väkivaltainen nuorukainen, koulu kiinnosti minua silti ja pyrin pysymään opinnoissani vähintään kiitettävällä tasolla. Yleensä onnistuinkin, mutta nyt koe oli mennyt huonosti. Vitutti.

"Mitä sä luulet olevas? Joku hyvä ihminen vai? Luuletsä pärjääväs koulussa? Tai ylipäätään missään, ku oot tollanen hm... paskakasa, senkin saastanen hintti."

Seisahduin ja nostin katseeni hitaasti puhujaan, jonka ivallinen ääni tunkeutui väkivaltaisesti kuuloalueelleni. Käteni puristui nyrkkiin ja olin jo heilauttamassa sitä kohti Jung Hoseokin ei niin kauniita kasvoja, mutta silloin huomasin, ettei sanoja ollutkaan suunnattu minulle, vaan jollekin aran näköiselle, mustahiuksiselle pojalle. Huokaisin ja lähdin käytävää pitkin kohti seuraavan tunnin luokkaa. Olisi ollut kiva päästä vähän purkamaan aggressiota, mutta kyllä minä sen verran ihmisiä kuitenkin kunnioitin, että en ihan syyttä suotta päälle karannut.

Ihan sattumalta kohtasin käytävän reunalla seisoskelevan Min Yoongin katseen. Se oli syyttävä ja kehotti aivan selvästi kääntymään ympäri ja puuttumaan asiaan. Kai tuota itseä oli joskus kiusattu. Mutta ei minua muiden asiat kiinnostaneet missään määrin. Hoitakoot itse omat ongelmansa.

Jatkoin matkaani vielä pari askelta, kun ilmaa halkova rysäys kantautui korviini. Saatoin jo arvata mistä ääni oli tullut mutta käännyin silti katsomaan. Siellä se samainen hento poika makasi kovaa betoniseinää vasten ja yritti todennäköisesti pidättää kyyneliään. Odotin vielä sen hetken, josko poika nousisi ylös, mutta tuon jäädessä vain tuleen makaamaan, lähdin harppomaan kohti punatukkaa.

Jung Hoseok oli siitä mielenkiintoinen kiusaaja, että hän ei tarvinnut - eikä halunnut - ympärilleen vahvaa tukijoukkoa. Hän pärjäsi yksin ja teki 99-prosenttisesti kaiken mitä tahtoi. Olin itsekin ottanut pojan kanssa yhteen ja joutunut oikeasti ponnistelemaan, etten olisi saanut turpiini. Taisinkin olla ainut ihminen tässä koulussa, jota Jung Hoseok edes aavistuksen kunnioitti. Tai sitten se oli vain toiveajattelua.

Päästyäni kaksikon luokse oli nuorempi jo nostettu seinää vasten ja ilkeitä lausahduksia satoi sarjatuliaseen tahdilla.

"Sä olet aivan helvetin raukkamainen. Kuvitteletko sä että sä voisit merkata jollekin jotain? Sä et ansaitse elää."

Tarrasin viime hetkellä kohotettuun käteen ennen kuin surkean näköisen pojan hampaat olisivat olleet kurkussa tai silmä mustana. Vilkaisin nopeasti ympärilleni opettajien varalta, mutta kun lähistöllä ei näkynyt yhden yhtäkään, käänsin katseeni takaisin kahteen muuhun poikaan.

"Riittää", murahdin käyttäen kaikista käskevintä ja matalinta ääntä, mitä kurkustani irti sain. Hoseok hätkähti muttei irrottanut otettaan nuoremman rinnuksista. "Sä päästät siitä nyt irti tai sattuu."

Hitaasti mutta varmasti punahiuksinen irrotti otteensa ja käänsi päätään aavistuksen. Hänen tummanruskeat, kylmät silmänsä tuijottivat minua uhkaavina, mutta minä en hätkähtänytkään. Se olisi ollut ensimmäinen virhe, jota olisi seurannut liuta muita.

"Onkos Taehyungista tullu pehmo?"

Sivuutin pojan pisteliään kysymyksen ja päästin irti hänen kädestään. "Häivy."

Hoseok mulkaisi minua vielä kerran ja lähti sitten ripein, arvokkain askelin pois paikalta. Tuhahdin suurieleisesti ja käänsin sitten katseeni loittonevasta selästä pelokkaaseen poikaan.

Ensimmäiseksi kiinnitin huomioni tuon hiuksiin. Ne olivatkin vain hyvin tummanruskeat, eivätkä mustat. Kun siirsin katseeni tuon kasvoihin, olin jälleen hätkähtää. Raukka oli niin shokissa, ettei saanut sanaa suustaan. Hänen silmänsä olivat kiinni ja poskilla pikku hiljaa kuivuvat kyynelvanat.

Suuni aukesi jo huolestuneeseen kysymykseen, kunnes muistin, kuka olin. Kim Taehyung ei kysele toisten vointia. Sen sijaan vedin rakoileville kasvoilleni kylmän hymyn ja sanoin tunteettomalla äänellä: "Sä oot sitten velkaa -", lauseeni keskeytyi hetkeksi, kun poika avasi silmänsä, "...mulle."

Suljin silmäni pariksi sekunniksi ja koitin ryhdistäytyä. Se on vain yksi poika. Vedin syvää henkeä ja aukaisin silmäni.

Ja siinä ne taas olivat.

Tummanruskeat, pelokkaat silmät, joista erotti pienellä vaivalla myös kiitollisuuden. Tunne, jota ei ollut hyvin pitkään aikaan kohdistettu minuun. Olin sulaa sen katseen alle mutta viime hetkellä sain ongittua itseni kuiville.

"Joo, mä teen mitä vaan", poika vastasi hauraalla äänellä. Suuni aukesi taas sopimattomaan kysymykseen, mutta sain jälleen hillittyä itseni. Nyökkäsin. Vielä hetken tuijotin pojan kasvonpiirteitä ja harvinaisen kauniita silmiä, mutta sitten käännyin ympäri ja lähdin. Matkalla vilautin Yoongille keskisormeani. Hän oli sen ansainnut.

¤

Astelin kerrostalohuoneistossa varuillani, mutta itsevarmana. Homma oli jo niin tuttua, ettei minua jaksanut enää pelottaa. Piti vain kulkea itsevarmasti ja päättäväisesti, hoitaa omat asiansa ja häipyä. Eikä saanut kysellä liikoja.

Pysähdyin jo tutuksi tulleen hihhulin vierelle.

"Onko Aic täällä?" kysyin hiljaa nojautuen melkein vanhemman iholle kiinni.

Parikymppinen mies suki rasvaisia hiuksiaan ja pudisti sitten päätään. "Ei ole vähään aikaan näkynyt."

Nyökkäsin helpottuneena. Homma siis hoidossa. Mietin repussani olevia 130 000 wonia ja vilkaisin ympärilleni. En halunnut, että joku toivoton pummi pöllisi arvokkaat rahani, joilla tulisin tekemään vielä kaksinkertaisen voiton.

"Saallakolmellakymmenellä, eikö niin?" mustahiuksinen kysyi hiljaisella äänellä. Nyökkäsin, jolloin mies lähti kohti keittiötä. Kohta tuo palaisi parin muovipussin kanssa ja minä pääsisin lähtemään.

Siinä odotellessani tutkailin huoneistoa vähän tarkemmin. Yleensä en sitä tehnyt, sillä se sai minut ahdistumaan, ja huonot muistot esille, mutta nyt minulla oli harvinaisen tylsää.

Olohuone oli täynnä sekavia ihmisiä ja kaiken maailman diilereitä. Heihin ei ollut keneenkään luottaminen. Siellä täällä näkyi pari maisemaan kuulumatonta teiniä, osa päissään ja osa urpoina riippuvaisten ystäviensä ympäröiminä. Heille ei kellekään tulisi käymään hyvin. Olihan täällä pari minunkin kaltaistani, jotka olivat vain hankkimassa viinoja eteenpäin myytäviksi. Musiikki pauhasi korviahuumaavana ja laulutkin olivat joitain jenkkien kestohittejä. Miksi täällä ei soitettu kunnon eteläkorealaista poppia?

Huomasin mustahiuksisen jätkän palaavan ja aloin valmistautua kotiinlähtöön. Heitin repun selästäni ja odotin, kunnes mies oli päässyt luokseni. Tarkistin kahden muovipussin sisällön, jotta saisin varmasti tarpeeksi vastinetta rahoilleni. Kun huomasin kaiken olevan kunnossa, kaivoin rahat vaivihkaa repustani ja ojensin miehelle. Hän plarasi ne nopeasti läpi ja nyökkäsi tyytyväisenä. Sitten mies lähti.

Tungin toisen muovipusseista reppuuni ja toisen otin kantoon. Sitten vain reppu selkään ja menoksi.

Sanoja: 896

Joo...