You Make Me Begin

Luku 38: Söpöilyä

26.12 ma

Kävelin hymyillen pitkin koulun käytävää. Edes käytävän molemmilta puolilta lentelevät pisteliäät katseet eivät saaneet hyvää mieltäni järkkymään. Ei kukaan minulle mitään uskaltanut sanoa - ei edes Hoseok, jota ei kyllä sen puoleen ollut koulussa lähiaikoina näkynytkään - mutta se oli ehkä vielä ärsyttävämpää.

Sunnuntaipäivä oli mennyt Jiminillä ja Yoongilla naljaillessa ja leffoja katsellessa, ja tunteetkin oli saatu jotenkin ihmeen kaupalla pysymään kasassa.

Koulu oli loppunut minulla paria minuuttia sitten ja Jungkookilla yli tunti takaperin. Olin menossa musiikin luokkien - joissa Jungkook arvatenkin oleskeli - kautta kotiin.

Käytävät hiljenivät sitä mukaa, mitä lähemmäs määränpäätäni pääsin. En enää ihmetellyt, miksi Jungkook tykkäsi viettää aikaansa täällä. Oli niin rauhallista ja hiljaista.

Astelin valkoharmaita lattialaattoja pitkin ja kohta kuulinkin jo hiljaista laulua kolmanneksi viimeisemmän oven takaa. Astelin lähemmäs ja pysähdyin aivan oven eteen. Nojauduin sen kellertävää puupintaa vasten ja suljin silmäni laulua kuunnellen.

Aiemmat päässäni pyörineet murheet tulivat takaisin mieleeni mollivoittoisen laulun myötä. Laulajan ääni oli kaunis. Minun poikaystäväni ääni oli kaunis. Se sai puristuksen rinnassani ensin kunnolla esille ja sitten purkautumaan hiljalleen. Silmien takana tuntui uhkaavaa painetta, mikä sai minut lopullisesti havahtumaan. Olisin halunnut jäädä siihen ja antaa kaiken vain purkautua ulos mutta en voinut. Sen sijaan keräsinkin nopeasti ajatukseni kasaan ja aukaisin oven.

Laulu katkesi kuin seinään ja pianon ääressä istunut nuorukainen pomppasi hätääntyneenä ylös. Minulle tuli sellainen olo, että kukaan ei ollut koskaan törmännyt näin päättömästi sisään. Ehkä minunkaan ei olisi pitänyt.

"Sori, Jungkook...", mutisin hiljaa saaden säikähtäneen pojan rentoutumaan aavistuksen.

"Ei se mitään", Jungkook vakuutti vakavin kasvoin. Seison hetken aikaa paikoillani vain tuijottaen nuorempaa mutta liikuin sitten lähemmäs. Jäin kunnioittavasti vähän kauemmas pianosta ja odotin, että Jungkook itse tulisi luokseni.

Hän hymyili pienesti, käveli luokseni ja kiersi kätensä kaulaani. "Moi", tummahiuksinen mutisi kaulaani vasten.

"Moi vaan", hymähdin kiertäen käteni nuoremman alaselän ympärillä. Hän vetäytyi taaksepäin halauksessa ja painoi nopean suukon nenänpäähäni. Hymyilin hiljaa tuijotellen tummanruskeisiin silmiin.

"Mitä sä tääl?"

"Tulin sannoon moikat", hymisin tyytyväisenä. Vetäydyin lähimmän penkin luo ja istuin sille vetäen nuoremman syliini.

"Mitä sä teet?" Jungkook kysyi huvittuneen hämmentyneenä.

"Istun", vastasin viattomasti.

"No niinpä näkyy", tummahiuksinen hymähti sarkastisesti saaden hymyn kiipeämään pingottuneille huulilleni. Hän sai minut niin kertakaikkisen rennoksi, vapautuneeksi sekä jännittyneeksi samaan aikaan.

"Mitä ite teet?"

"Istun sun sylissä", Jungkook vastasi hammastaan purren. Kohottelin kulmiani tuolle.

"No niinpä näkyy", sanahdin ilkikurisesti etsien käsilläni sinisen Puman hupparin alta kaistaleen paljasta ihoa. Jungkook värähti kääntäen katseensa sivuun. "Alkaako ujostuttaan?"

"Kuvittelet vaan", Jungkook väitti hieman ponnettomasti saaden minut hymyilemään leveämmin. Silitin nuoremman lämmintä ihoa kieltämättä aavistuksen kylmillä käsilläni ja vedin tuon vaivihkaa lähemmäs.