You Make Me Begin

Luku 30: Ovi

16.12 pe

Ovi aukesi. Ovi ei auennut. Jungkook yksin itkemässä sängyllä. Kovakouraiset käteni tuon kyljillä. Ovi aukesi. Ei, ei se auennut. Harmaa lyijykynä lattialla. Huuleni nuoremman kaulalla. Ovi ei auennut. Ovi aukesi. Jungkookin sekaiset hiukset, kyyneleet silmäkulmissa. Pastellinsinen päiväpeite. Ovi oli auki. Ovi oli kiinni. Juliste seinällä. Hiljainen voihkaisu nuoremman huulilta. Ovi. Ei ovea. Sulkeutuneet silmät. Raskas hengitys. Pehmeät huulet. Pelko silmissä, pakokauhu. Ovi. Hermostuneet kädet. Hiljainen naputus lattiaa vasten. Villisti laukkaavat ajatukset. Ovi ei auennut.

Ovi.

Se aukesi.

Punertavat kasvot.

Huulen purenta.

"Tuutsä?" hiljainen ääni tiedusteli. Käänsin katseeni pois nuoremmasta ja laskin hitaasti kymmeneen, vedin syvään henkeä ja nousin ylös.

"Joo."

Tunsin, kuinka Jungkook tuijotti minua, mutten katsonut takaisin. En pystynyt.

"Okei", ruskeahiuksinen totesi hiljaa ja meni takaisin huoneeseensa. Seisoin vielä hetken huoneen oven edessä ennen kuin seurasin hänen perässään.

"Jungsunilta terveisiä."

Jungkook katsoi minuun yllättyneenä. "Mitäs se?"

"Ei kai mitään erikoista", huokaisin istuen sängyn laidalle. Jungkook istui viereeni sormet hermostuneesti nytkähdellen.

"Ei ihmetelly, ku istuit vaa siinä sillee?" nuorempi kummasteli.

"Ei, tais olla huomio jossain muualla", totesin katsellen ympärilleni. Jungkook oli laittanut pastellinsinisen vihkonsa ja lattialle tippuneen kynän pois näkyvistä, todennäköisesti työpöydän laatikkoon. Hän oli varmaankin levottomuuksissaan järjestellyt kaiken paikoilleen.

"Miten niin?"

"Unoha", mutisin ja katsahdin Jungkookia nopeasti. Ei ollut mitään syytä kertoa tuolle Jungsunin mahdollisesta ihastuksesta minuun. Varsinkaan, kun ei ollut pienintäkään pelkoa siitä, että asiasta olisi kehkeytynyt molemminpuolista.

"Okei...", Jungkook myöntyi ja sulki ruskeat silmänsä. Hän oli niin kiltti ja jotenkin... viaton. Poika hengitti pari kertaa syvään ja yllätti minut sitten tuijottamasta itseään. Olisin halunnut kääntää katseeni mutten yksinkertaisesti pystynyt siihen.

"Ei sun tar-", aloitin hiljaisella äänellä, mutta Jungkookin tuijotus sai minut hiljentymään. Hän oli valmistautunut tähän minuutti kaupalla - ja hän halusi kertoa.

"Mun ois pitäny kertoa", Jungkook sanoi hiljaa. "Olis jo aiemmin pitäny."

Kun Jungkook oli hetken hiljaa, sain sanottua kaiken, mitä olin suunnitellut sanovani: "Mä olen pahoillani. Mun ei pitäny tehä niin. Mä en halunnu että saan sussa aikaseks sellasta."

"Ei se oo sun vika. Mun ois pitäny kertoo. Jos mä oisin kertonu, sä oisit osannu varoa", tummahiuksinen sanoi hiljaa. Hän väänteli käsiään ahdistuneen oloisena. Minua alkoi vasta nyt kunnolla pelottamaan tämä koko asia. Mitä oli tapahtunut?

Jungkook veti syvään henkeä ja koitti pysyä rauhallisena. Näin kyyneleet tuon silmissä, ja ne yrittivät päästä poskille valumaan.

"Kyl sä saat itkee", sanoin hiljaa ja hipaisin nopeasti nuoremman polvea. Kai minä yritin jonkinlaista viestiä tuolle välittää. Olen tässä. Ei tarvitse pelätä.

Lähes helpottuneena Jungkook päästi yksinäisen kyyneleen valumaan poskeaan pitkin. Sitä seurasi kuitenkin nopeasti pari muuta. Jungkook ei suoranaisesti itkenyt. Hän vähän niin kuin valutti surua ulos itsestään ja teki sen ihmeekseni aivan hiljaa.