You Make Me Begin

Luku 18: Meiän pitää puhua

16.11 ke

"Mä aion hankkia töitä!" Jimin hihkaisi ilmestyessään viereeni kuin tyhjästä. Hän raahasi tuolia lattiaa pitkin ja istuutui sille äänekkäästi. Yoongi istui puoliunissaan Jungkookin viereiselle penkille ja haukotteli makeasti kaivaessaan eväitään jostain laukkunsa uumenista. "Varo vaan, ettei kortsut lentele", Jimin hymähti saaden vanhemman yskimään.

"Just joo", Yoongi mutisi.

"Hei, Taehyung!"

"Mmm..."

"Kuunteletko sä mua?" Jimin kysyi kärkkäästi. Nyökkäsin kuitenkaan katsomatta ystävääni. Tuijotin niin keskittyneesti Jungkookia, ettei mitään muuta mahtunut päähäni. Eilinen pyöri mielessäni liian tuoreena.

"Maa kutsuu Kim Taehyungia, maa kutsuu Kim Taehyungia", Jimin kailotti niin suureen ääneen, että varmaan koko ruokala kuuli. "Huhuu? Maailmanloppu on tulossa!"

Odotin hetken, että uteliaat katseet olivat taas kääntyneet pois ennen kuin vastasin: "Niin?"

"Mikä sulla on? Onko eilen tapahtunu jot- Aa..." Jimin hymähti itsekseen ja taputti minua sitten olalle. "Vai että meidän Taehyungin unelmat on tainnu käydä toteen... tai ainakin osa nii-"

"Shut up, Jimin!"

En todellakaan halunnut tulla nolatuksi koko koululaitoksen pahimpien juoruajien kuuloalueella. Käänsin viimeinkin katseeni pois pöytää tuijottavasta Jungkookista ja mulkaisin blondia terävästi. Yoongikin näytti itse pirulta vinoine hymyineen.

"Se on vaan niin... outoa", Jimin tuumaili ja haroi hieman ylipitkiksi kasvaneita hiuksiaan.

"Mä ootan innolla, että pääsen vittuileen, ku Yoongi on pannu sut kävelykunnottomaksi", mutisin häijysti. Vilkaisin nopeasti Jungkookia, joka oli piiloutunut taitavasti tummien hiussuortuviensa taakse. Nuoremman posket loistivat punertavina, mikä sai minut hymyilemään kuin mikäkin idiootti. Poika ei ollut ihan vielä tottunut härskeihin juttuihimme.

"Vitun idi-", Jimin aloitti, mutta Yoongin katse sai hänet lopettamaan. En todellakaan halunnut tietää, minkälaista jalkapeliä kaksikko kävi pöydän alla.

"Etkö sä sitten odota sitä?" Yoongi kysyi kallistaen päätään. Hän katsoi Jiminiä niin intensiivisesti, että ilmassa melkein napsui. Blondi puri huultaan vaikeana.

"Voitteko vaan mennä paneen jonnekin, ettei meiän tarvii kärsii?" kysyin puoliksi tosissani. Kaksi jätkää näyttivät niin valmiilta juoksemaan lähimpään vessaan hoitamaan hommansa, että minun oli pakko lisätä: "Se oli sitten vitsi."

Kun en saanut haluamaani reaktiota, tökkäsin Jiminiä käsivarteen. Suurella vaivalla vanhempi raastoi katseensa irti mustahiuksisesta ja katsoi äkäisenä minuun.

"Mitä?"

"Niin mitä sä sanoit sillon?" kysyin huvittuneena.

"Että mä aion hankkia töitä", Jimin hymähti yhä nyrpeän näköisenä.

"Sä siis lopetat opiskelut?"

Jimin nyökkäsi purren hammasta. "Oikeestaan mä lopetin ne jo syksyllä. Kotona ei menny kauheen hyvin, eikä niitä näyttäny hirveesti mun opiskelutkaa kiinnostavan. Ei ne ees huomannu, ku lopetin koulussa käymisen."

Epäilin suuresti, ettei asia ollut mennyt aivan niin, sen verran ystäväni vanhempia kumminkin tunsin, mutta annoin asian olla, koska - noh, ei ollut tarpeellista sanoa mitään. Katsoin Yoongia, joka hymyili surumielisesti. Olin näkevinäni myös säälin vilahduksen tuon kasvoilla, mutta se häipyi nopeasti.

"Ei ne varmaan ees huomannu, ku häivyin", Jimin huokaisi sulkien hetkeksi silmänsä.

"Häh? Eikö ne tiiä, et oot täällä? Nehän on ihan vitun huolissaa", älähdin.