you're beautiful | BTS ~ FIN

80.

Katsoin naista ilmeettömänä.

"Ei mitään rauhoittavia. Haluan puhua hänelle omana itsenään, ilman mitään ylimääräistä sekoittamassa hänen päätään."

Tuijotimme toisiamme silmiin muutaman minuutin, ja Jimin nyki itkuisena paitaani. Hän ei halunnut päästää minua. Lopulta se nainen avasi suunsa.

"Hyvä on. Pikku hetki, varaamme teille huoneen."

Sitten hän käveli pois.
Jimin katsoi minua peloissaan, ja rutistin hänet suojelevasti syliini.

"Kaikki järjestyy, haluun vaan varmistaa että Chanyeolinkin asiat järjestyy. En halua sille mitään pahaa, vaikka mun olo on kyllä suurimmaksi osaksi sen syytä. Haluun vaan et sekin sais olla vielä onnellinen, okei?"

Jimin nyökkäsi, ja kävelimme yhdessä jonkun naisen perässä sen huoneen ovelle, missä minä tapaisin Chanyeolin.

"Ootat tässä, tuun pian takas. Rakastan sua" sanoin hymyillen, ja painoin vielä hellän suukon Jiminin huulille. Poika katsoi minua hymyillen, ja minä käännyin kävelläkseni sisään.

-

Huone oli samallainen kuin kaikki muutkin, lukuunottamatta tuolia jossa Chanyeol istui. Hänen pienet kätensä oli sidottu jonkinlaisilla siteillä kiinni tuoliin, ja hän katsoi minua lohduttomana. Huoneessa ei ollut ketään muita.
En voinut mitään sille, että viha leimahti sisälläni. Miten joku voi tehdä näin? Varovasti kävelin pojan luo, ja aloin avata siteitä. Lopulta hänen kätensä olivat vapaat, ja hymyilin vähän.

"Tulin juttelemaan."

Chanyeol katsoi minua hetken, ja nousi seisomaan. En pelännyt häntä, katsoin vain.

"Musta ne kohtelee sua väärin, ketään ei pitäis kohdella noin. Vaikka oisit sairas, sulla on silti samat oikeudet."

Chanyeol katseli minua hiljaa.

"Saat kyllä apua, lupaan et tuut kuntoon. Löydät jonkun joka rakastaa sua, ja rakastat sitä. Kaikki järjestyy, kaikki tulee olemaan hyvin."

Chanyeol tuijotti vain, ja minua alkoi karmia. Hän ei edes räpäyttänyt silmiään, kunnes lopulta hän alkoi itkeä. Poika hautasi päänsä käsiinsä, ja itki. Yritin kävellä lähemmäs, ja silloin hän käänsi katseensa taas suoraan minuun.

"Haluun vaan sut."

Silloin Chanyeol harppoi luokseni, ja painoi minut kokonaan seinää vasten. Hänen kovakouraiset kätensä kulkivat kehoani pitkin, ja ronskisti revin ne pois.

"Mä en tee tätä enää sun kaa."

Chanyeol ei luovuttanut, hän painautui niin lähelle minua kun voi, ja hymyili.

"Isäntä..."

Mitä kohtaa se poika ei tajunnut.

"En oo sun isäntä, en rakasta sua, okei? Sun pitää unohtaa mut ja yrittää saada apua."

Chanyeol jähmettyi, ja tuijotti minua. Sitten hänen kasvoilleen valui kyynelten virta.

"Mut isäntä, mä en pärjää ilman sua, haluun sut pitämään must huolta, haluun sun kädet kuristamaan mua, haluun et sanot mua lutkaks, haluun olla sun koira! Sä et voi tehä tätä mulle, sä et voi-"

Poika sortui vielä kovempaan itkuun. Hämmennyin vähän, luulin että tämä oli selitetty hänelle jo.

"En aio koskea suhun enää."

Chanyeol katsoi minua kyyneleet silmissään.

"Chanyeol, tää on sairasta."