you're beautiful | BTS ~ FIN

76.

*Jiminin näkökulma*

Nousin ylös penkiltäni, ja haukottelin. Halusin mennä katsomaan Yoongia, ehkä hän puhuisi minulle jos pyytäisin anteeksi? En muistanut Yoongin huoneen numeroa, joten kävelin aulaan kysymään sitä. Tiskin takana istui tummahiuksinen mies, ja kysyin häneltä Yoongin huoneen numeroa.

"Oletko perhettä tai sukulainen?"

Purin huultani hiljaa, ja laskin katseeni alas.

"Poikaystävä."

Mies katsoi minua hiljaa, ja hymyili sitten.

"Käytävä 5, huone 78."

Kiitin häntä hymyillen, ja käännyin lähteäkseni. Silloin mies tarttui hihaani, ja hämmästyneenä katsoin häntä.

"Yoongi on huonossa kunnossa. Hän on menettänyt puhekykynsä jonkun tapahtuman takia, jota emme tiedä varmasti. Hänen äänihuulensa ovat vaurioituneet, mutta suurin ongelma on hänen päänsä sisällä. Ei ole varmaa palautuuko se koskaan."

Katsoin miestä hiljaa silmiin. En saisi välttämättä enää ikinä kuulla Yoongin matalaa mutta pehmeää ääntä, en enää koskaan. Nyökkäsin surullisena, ja käännyin kävelläkseni pois.

Parin minuutin valoisilla käytävillä seikkailun jälkeen saavuin taas jälleen Yoongin huoneen ovelle. Hiljaa painoin kahvan alas, ja astuin arasti sisään. Yoongi makasi sängyllä, ja katsoi minua. Hän näytti täsmälleen samalta kuin eilen, lukuunottamatta mustelmaa otsassaan. Aivan kuin hän olisi lyönyt päänsä? Kävelin hiljaa sängyn vierelle, ja varovasti istuin tuolille.

"Huomenta" sanoin hiljaa.

Yoongi katsoi minua ihmeissään, yhä unihiekkaa ruskeissa silmissään. Hän haukotteli, ja maiskutti suutaan pienesti. Minua alkoi yhtäkkiä itkettää ihan helvetisti. Yoongi näytti niin pieneltä ja haavoittuvalta. Uniselta. Tuijotin poikaa, ja tunsin kyynelten kohoavan silmiini. Yritin taistella niitä vastaan, ja hitaasti Yoongi kömpi istumaan sängylleen. Sitten hän katsoi minua ilmeettömästi, ja katsoin häntä takaisin. Yhtäkkiä Yoongi avasi käsivartensa, kuin pyytäen minua tulemaan lähelle, hänen viereensä. En miettinyt hetkeäkään, vaan syöksyin suoraan Yoongin syliin. Kiedoin käteni hänen luurangonlaihan kehonsa ympärille, ja purskahdin itkuun. Itkuni ei ollut kaunista, se oli sekoitus erilaisia nyyhkäyksiä jotka tukahdutin Yoongia vasten. Silloin tunsin kuinka Yoongi  nosti kätensä ylös. Vetäydyin hieman hänen päältään, ja tuijotin pojan silmiin. En osannut lukea niitä, ja tunsin kuinka Yoongi laski kätensä hitaasti poskelleni. Hiljaa poika silitti poskeani, ja näin kuinka hänen silmänsä kiilsivät. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin, kastellen hänen kätensä. Poika ei välittänyt, hän pyyhki ne hellästi pois. Nyyhkäisin ja hymyilin ujosti, pelkäsin hänen katsettaan. Kuitenkin Yoonginkin suupielet olivat kääntyneet lempeään hymyyn, ja hän katseli minua hiljaa. Nostin käteni hänen hiuksiinsa, ja yritin kuljettaa sormeni niiden läpi. Ne olivat kuitenkin niin takussa, että en saanut vedettyä sormiani juurta pidemmälle. Huokaisin hiljaa, ja kurkotin pöydältä valkoisen kamman. Varovasti tartuin tuppoon huonokuntoisia mustia hiuksia, ja aloin selvittää niitä hellästi auki. Yoongi katsoi minua tukkansa lomasta silmiin, ja hiljaa hyräillen availin hänen hiuksiaan.
Yoongin mustat hiukset olivat likaiset ja todella todella takkuiset, melkein huopaantuneet joistain kohdin. Annoin Yoongin istua siinä, ja odotella että olisin valmis. Olimme vain hiljaa, kuunnellen hiljaisuutta ja välillä minun hyräilyäni.
Lopulta Yoongi kyllästyi, ja kurkotti yöpöydältä vihon ja lyijykynän. Hän alkoi piirtää jotain, ja minä jatkoin kampaamistani. Tiesin että tämä veisi aikaa, mutta halusin saada kuljettaa sormeni taas hänen pehmeiden hiustensa läpi.
Välillä yritin kurkkia mitä Yoongi piirsi, mutta hän peitti paperin kämmenellään kun liikahdin vähänkään sen suuntaan. Hymähdin itsekseni, ja kampasin takkuja auki.

Olin selvitellyt hellästi Yoongin hiuksia yli tunnin, ja ne olivat vihdoin melko selvät. Yoongi kääntyi minuun päin kasvot hymyillen, ja minä hymyilin arasti takaisin. Minusta tuntui tyhmältä puhua, kun Yoongikaan ei sanonut sanaakaan.
Väsyneenä poika painautui taas sängylle. Hellästi tartuin hänen päähänsä, ja nostin sen syliini. Yoongi tuijotti minua hämmentyneenä, ja katsoi minua suklaanruskeilla silmillään. Tuijotin häntä takaisin, ja hiljaa poika kuljetti arpiset sormensa hiustensa läpi. Ne eivät jääneet enää kiinni takkuihin, ja näin kuinka Yoongi alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat pojan silmäkulmista, ja Yoongi tuijotti minua.

"Ole hyvä" sanoin hymyillen, ja Yoongi nyökkäsi nielaisten.

Silloin poika otti vihkon, johon hän oli vasta piirtänyt. Hiljaa hän ojensi sen minulle, ja minä tartuin siihen värisevin käsin.
Vihkon ensimmäisen sivun alalaidassa luki suttuisella käsialalla Yoongi. Käänsin ensimmäisen sivun esille, ja jähmetyin paikoilleni. En oikeasti tiennyt että Yoongi osasi piirtää. Paperilla oli täydellinen luonnos minusta pyyhkäisemässä vaaleita hiuksiani pois silmiltäni. Yoongi oli rustannut piirroksen päälle nimeni, vaikka tunnistin itseni heti. Käänsin sivua, ja siinä oli toinen kuva minusta. Nukuin sohvalla, kääriytyneenä vilttiin. Olin niin hämmentynyt Yoongin piirrustustaidosta, että olin sanaton. Käänsin sivua, ja seuraavalla aukeamalla oli kuva Chanyeolista. En tiennyt tarkalleen miltä hän näytti, mutta varmasti tältä. Pojan nimi oli kirjoitettu teoksen reunaan. Käänsin sivua, ja peitin suuni kädelläni. Yoongi oli piirtänyt meidät. Suutelimme toisiamme, ja Yoongin kädet olivat vyötärölläni. Minä olin noussut varpailleni, yltääkseni paremmin suutelemaan poikaa. Seuraava kuva oli myös meistä, otsat vastakkain, ja siinä kuvassa minä nauroin. Käänsin sivua, ja olin yhä oikeasti hämmentynyt. Piirrokset olivat kauniita, persoonallisia. Mutta silti niistä tunnisti henkilön.
Seuraavassa kuvassa oli poika, jota en tunnistanut. Hänen mustat hiuksensa roikkuivat hänen silmillään, ja poika oli laiha kuin luuranko. Kuvan pojan kasvojen päällä oli musta sotku, aivan kuin peittäen hänen kasvonsa. Hänen kaulansa oli mustelmilla ja ruhjeilla, ja hänellä ei ollut mitään peittämään ylävartaloaan. Kuva rajoittui kyllä olkapäihin, mutta se paljasti tarpeeksi. Tiesin ettei se ollut Baekhyun, eikä teoksen päällä lukenut nimeä.
Seuraava piirros oli pelottava. En tiedä mikä sai Yoongin piirtämään sen, tai mikä minua pelotti. Siinä oli poika joka makasi sängyllä. Lakanaan oli kirjoitettu isoin kirjaimin 'kuolla'. Käänsin nopeasti sivua, tiesin kenestä kuva oli.
Seuraavalla aukeamalla olin taas minä. Minulla oli kauniit enkelin siivet, ja istuin maassa. Istuin maassa ja itkin kädet kasvoillani. Kultainen sädekehä oli pudonnut pääni päältä, ja lojui maassa särkyneenä. En tiennyt että niin voisi edes käydä? Tuijotin kuvaa hiljaa, ja sen päälle huolellisesti rustattua nimeäni. Jimin.
Seuraava kuva oli taas meistä. Siinä minä olin kävellyt veteen, ja Yoongi oli riisunut sukkansa seuratakseen minua. Tiesin että hän vihasi vettä, mutta kaikesta huolimatta kuvassa Yoongi piti minua kädestä ja seurasi minua veteen. Pyyhin kyyneleitäni, ja nyyhkäisin ääneen. Yoongi katsoi minua sylistäni hymyillen, ja pyyhkäisi kyyneleeni pois.

"N-nää on niin kauniita, en tienny et osaat piirtää" sopersin.

Yoongi otti vihkon kädestäni, ja sulki sen. Olisin halunnut nähdä lisää, mutten uskaltanut ottaa sitä takaisin. Silloin Yoongi nousi istumaan, ja kietoi kätensä väsyneenä ympärilleni. Hiljaa kaaduimme sänkyyn, ja Yoongi hautasi kasvonsa hupparini etumukseen. Silitin hänen selkäänsä, ja tunsin kuinka Yoongi mureni pieniksi paloiksi. Hän alkoi nyyhkyttää hiljaa, sitten itkeä kunnolla. Pojan keho tärisi, ja minä silitin häntä hiljaa. Minun rakas Yoongini. Vedin peiton päällemme, ja tunsin kuinka Yoongin sydän hakkasi. Hän ei tuoksunut hyvältä, mutta painauduin silti vain lähemmäs. Halusin olla lähellä häntä. Yoongi kietoi kätensä lantiolleni, ja hiljaa hymyilin. Joskus oli kai parempi olla vain hiljaa.