you're beautiful | BTS ~ FIN

21.

Tällä ficillä on jo 2120 lukukertaa, iha hullua. Kiitos aivan älyttömästi❤️

*Taehyungin näkökulma*

Yhtäkkiä kuulin takaani äänen. Joku käveli takanani. Tai tarkemmin sanottuna juoksi. Yritin nopeasti hoitaa hommani loppuun, mutta käteni alkoivat täristä holtittomasti. En saanut tarpeeksi voimaa painaa puukkoa, ja kirosin hiljaa. Kyyneleet valuivat kasvoilleni, ja yritin vielä kerran. Epäonnistuin.

"Taehyung!"

Korvia vihlova kiljaisu täytti ilman.

"Taehyung mitä sä teet, lopeta!"

Hoseok tarttui kovakouraisesti käteeni, ja repäisi hätääntyneenä puukon otteestani. Katsoin häntä raivostuneena.

"Taehyung mitä..." poika aloitti.

"Miten sä löysit mut? Etkö sä voinu vaa jäädä kotiin ja antaa mun hoitaa tän rauhassa? Onks sulla minkäänlaist käsitystä mun tilanteest?" Kysyin kyyneleet silmissäni. Pyyhkäisin silmäni kämmenselkääni, ja katsoin poikaa surullisena.

"Oisit antanu mun vaan mennä!" Huusin yhtäkkiä. Kaikki se raivo mikä oli patoutunut sisääni purkautui ulos, ja tunsin lämpimät kyyneleet kasvoillani. En olisi kumminkaan pystynyt siihen. Säälittävää.

"Heräsin ja huomasin ettet oo sohval. Hätäännyin koska et ollu jättäny mitää viestii. Ja olit kaiken lisäks vieny mun puukon." Hoseok sanoi kyyneleet silmissään.

"Kyl mä tiesin mitä sä aiot. Ajoin tänne nopeint mahollista reittii. Jos oisin viivytelly sekunninki, ois ollu jo liian myöhäst"

"Oonko mä noin ennaltaarvattava"

"Oot"

Silloin tajusin mitä olin ollut tekemässä. Toisaalta olisin enemmän kuin mielelläni halunnut takaisin Jungkookin luo, mutta tämä oli jo liikaa. Kaikki ystäväni olivat kokeneet liikaa. Ihan liikaa yhdelle ihmisiälle. Olisin vain pahentanut koko tilannetta, helpottaakseni omaa oloani. Kuinka voinkaan olla niin hemmetin itsekäs?

Silloin tunsin itkeväni vuolaasti. En ollut varma oliko se vihasta, surusta, vai puhtaasta pettymyksestä. Tuntui kuin kaikki happi pakenisi keuhkoistani, ja lakkaisin hengittämästä kokonaan. Heittäydyin vavisten Hoseokin syliin, ja kiedoin tärisevät käteni hänen ympärilleen. Pojan keho tuntui lämpimältä omaani vasten, ja hengitin hänen tuoksuaan. En kuitenkaan pystynyt rauhoittumaan, ja haukoin happea aivan kuin tukehtuisin. Keuhkoihini sattui, enkä pystynyt lopettamaan nyyhkyttämistä. Hoseok kietoi kätensä ympärilleni, ja tuuditti minua lempeästi. Puristin hänen hupparinsa etumuksen kangasta nyrkkeihini, ja tunsin kuinka omat kynteni painuivat kankaan läpi kämmeniini. Se sattui, muttei läheskään niin paljon että kiinnittäisin siihen huomiota.

"Mut mä haluan takas Jungkookin luo. En mä jaksa enää. Mut en oo tarpeeks rohkee lähteen. Ja sä joka tapaukses pilasit sen" nyyhkytin, ja haukoin happea.

"Taehyung. Mä en ois ikinä antanu itelleni anteeks jos oisin ollu myöhäs. Mä oon onnellinen et kerkesin. Oot mulle tärkee. Oot meille kaikille ihan hiton tärkee, okei?"

Pojan silmissä oli surua, ja hieman helpotusta. Olin vihainen. Miten joku voisi olla helpottunut tällaisesta? Ymmärrän kyllä ettei Hoseok halunnut minun kuolevan, mutta en ymmärtänyt sitä, miten hän ei voinut ymmärtää tilannettani. Olisi ollut paljon epäitsekkäämpää vain antaa minun mennä. Mutta toisaalta minä olisin ollut silloin vielä itsekkäämpi.

"Älä enää ikinä aattele mitään tollasta. Sä oot meille niin tärkee"

Mietin pojan sanoja. En minä halunnut lähteä sen takia että vihasin itseäni, en ainakaan kokonaan. Suurin syy oli se että ikävöin Jungkookia. Kyllä minä itseänikin vihasin, mutta ikävä sivutti kaikki tunteet. Syytin yhä itseäni Jungkookin kuolemasta, vaikka sisimmässäni tiedän etten olisi voinut tehdä mitään. Jungkook olisi joka tapauksessa menenttänyt järkensä. Eikä kukaan halua elää särjettynä ja väärinymmärrettynä, eihän? Se olisi järkyttävää, en minä ainakaan haluaisi murtua lopullisesti ja sen jälkeen tulla pidetyksi väkisin elävien kirjoissa. Se olisi väärin. Ihminen ei ole saanut valita sitä että syntyy tänne, joten hänellä on oikeus päättää jääkö vai ei. Täältä saa lähteä milloin haluaa, eikä kellään ole siihen sanottavaa. Tosin se sattuu. Se satuttaa kaikkia, ja joskus lähtö ei ole oma valinta. Se saattaa johtua jostain tapahtumasta tai toisesta ihmisestä. Niinkuin Jungkookilla. Ei hänen olisi tarvinut lähteä, jos Baekhyunia ei olisi ollut. Tai jos hän ei olisi tehnyt niin. Miksi maailmassa piti olla niin hirveitä ihmisä kuin Baekhyun? Mitä hän oikein ajatteli? Ilman sitä poikaa Jungkook ei tosin välttämättä olisi koskaan ollut minun. Paljon mielummin kyllä olisin antanut hänen elää pitkän ja onnellisen elämän jonkun muun kanssa, kuin nukkua pois (en edelleenkään tahdo edes ajatella sanaa "kuolla") traagisesti oman käden kautta minun kanssani. Taino eihän Jungkook ollut silloin kanssani, koska olin jättänyt hänet yksin. Itkuni yltyi, ja puristin Hoseokin hupparia tiukemmin. Purin huultani jotta lopettaisin itkemisen, ja pian tunsin veren maun suussani.

"Mä oon nii... pahoillani" sopersin hiljaa.

Hoseok vetäytyi hieman kauemmas minusta, ja tarttui käteeni. Hitaasti hän veti hihaani ylöspäin, ja vedin syvään henkeä. Hoseok huokaisi syvään helpotuksesta. Ei minkäänlaisia jälkiä. Eikä toisessakaan kädessä. Olin hieman ylpeä itsestäni.

"Onko niitä missään muualla?" Hoseok kysyi varovasti. Pudistin päätäni. Hän hymyili ja pyyhki kyyneleeni peukalollaan. Niin Jungkook oli kerran tehnyt minulle, kun säikähdin hänen puolestaan niin paljon että itkin. Ja niin minä olin tehnyt Jungkookille lukemattomia kertoja. Sydämmeeni sattui, ja työnsin Hoseokin käden pois. Tiesin hänen tarkoittavan vain hyvää, mutta nyt ei ollut oikea hetki.
Painauduin uudelleen poikaa vasten, ja annoin itseni jälleen itkeä.

Anteeks jos tää osa oli melko sekava, yritän saada kerrottua tän tilanteen todellisen sekavuuden Taehyungin kulmasta. Tässä vähän Taen ajatuksia ja mielipiteitä, olkaas hyvät❤️