you're beautiful | BTS ~ FIN

42.

*Yoongin näkökulma*

Makasimme Jiminin kanssa hiljaa sängyllä. Aamu sarasti, ja olimme molemmat hereillä. Pidimme kuitenkin silmiämme kiinni, ja hymyilimme hiljaa. Liu'utin käsiäni Jiminin paljaalla iholla, ja tunsin kuinka pojan posket punastuivat.
Rakastin hänen kehoaan. Rakastin hänen pientä ja siroa, ehkä jopa naisellista kroppaansa. Hänen pieniä käsiään ja lyhyitä jalkojaan. Rakastin hänen kapeaa vyötäröään, jonka ympärille käteni sopivat täydellisesti. Rakastin hänen pyöreää lantiotaan, ja hänen pehmeää ihoaan. Puhumattakaan Jiminin lempeästä äänestä, ja uteliaista tummista silmistä. En saisi koskaan tarpeekseni hänen pehmeistä huulistaan, enkä hänen täydellisistä kasvoistaan.

Makasimme siinä monta tuntia. Lopulta Jimin nousi ylös, ja puki päälleen shortsit ja t-paidan. Tein samoin, ja heittäydyin takaisin sängylle. Jimin hymyili, ja hyppäsi päälleni makaamaan.
Emme vieläkään puhuneet, kiedoin vain käteni hänen ympärilleen. Poika painoi korvansa rintaani vasten, ja kuunteli sydämeni tasaisia lyöntejä.

-

Taisimme molemmat nukahtaa uudelleen, sillä heräsimme eteisestä kuuluviin ääniin. Jimin kierähti pois päältäni, ja pörrötin hänen sotkuisia hiuksiaan.

"Huomenta" nauroin, ja suutelin nopeasti pojan pehmeitä huulia. Hän vastasi suudelmaan, ja nousi sitten nopeasti ylös. Tassuttelin Jiminin perässä eteiseen, ja haukottelin makeasti. Eteisessä seisoivat Jin ja Namjoon. He näyttivät hyvin väsyneiltä.
Namjoon astui muutaman askeleen lähemmäs minua, ja silloin huomasin Hoseokin. Hän seisoi ovensuussa, ja itki. Minut nähdessään poika juoksi syliini, ja purskahti vielä kovempaan itkuun.

"Namjoon mitä on tapahtunu?" Kysyin hädissäni, ja silitin Hoseokin sotkuisia hiuksia. Katsoin nopeasti Jiminiä, hän näytti hätääntyneeltä ja pelokkaalta.

"T-taehyung!" Hoseok sopersi, ja jatkoi itkuaan.

"Mitä on tapahtunu?" kysyin vakavana.

Namjoon näytti väsyneeltä, ja huomasin että hänkin oli itkenyt. En ole ikinä nähnyt Namjoonin itkevän, en edes silloin kun Jungkook nukkui pois. En edes hänen hautajaisissaan.

"Taehyung yritti tappaa itsensä suljetulla osastolla" Namjoon sanoi hiljaa.

"Siellä oli v-verta ja kauheesti lääkäreitä j-ja ne vei Taehyungin pois mun l-luolta, m-mä en kestä enää" Hoseok itki, ja silitin hänen päätään järkyttyneenä.

Jimin tuijotti lamaantuneena eteensä, ja Jin ryntäsi halaamaan poikaa. Näin kuinka Jimin murtui kyyneliin, ja hautasi kasvonsa Jinin paitaan.

"Miten helvetissä se pysty tekemään sen suljetulla osastolla?"

"En tiiä. Kukaan ei tiiä. Me vaan käveltiin sinne katsomaan Taehyungia, ja siellä se makas. Ihan verisenä."

Tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskilleni, ja kurkkuani kuristi.

"Ei se oo mahollista."

"Taehyung kumminkin selvis. Taas. Sille saatiin ajoissa apua, mutta nyt se on eristetty kokonaan. Neljä kuukautta täysin suljetulla osastolla, ei minkäänlaisia vierailuja tai yhteydenpitoa. Jos kaikki menee hyvin, se poika pääsee jouluksi kotiin. Mutta sitä ennen edes Hoseok ei saa tavata Taehyungia."

Tunsin kuinka Hoseokin pieni keho tärisi ja nyki itkun voimasta. Hän oli niin heikko ja voimaton, eikä kukaan meistä osannut tukea poikaa tarpeeksi hyvin. Mitä muka sanoisin pojalle, jonka elämän ainoa valo oli viety niin pitkäksi aikaa kokonaan pois? Hoseok nyyhkytti sydäntäsärkevästi, ja silitin hänen selkäänsä yhä järkyttyneenä.

"Ei siis minkäänlaisia tapaamisia? Ei edes kirjeitä?"

"Ei edes kirjeitä. Ei mitään."

En voinut uskoa tätä. Namjoon tuli luokseni, ja nosti Hoseokin hellästi syliinsä. Hän kantoi pojan olohuoneeseen, ja istutti hänet sohvalle. Sille samalle sohvalle, jolla Taehyung oli istunut Jungkookin kuoleman jälkeen.
Silloin Jimin irrottautui Jinin sylistä, ja tassutti varovasti makuuhuoneeseen. Hän haki sieltä Taehyungin tyynyn, ja toi sen Hoseokille. Nyyhkyttävä poika tarttui tyynyyn, ja halasi sitä täysin murtuneena.

Jimin ja Jin jäivät istumaan Hoseokin seuraksi, ja minä seurasin Namjoonia keittiöön.

"Siis mitä ihmettä siellä oikeen tapahtu?" Kysyin, vaikka tiesin jo suurimman osan. Ainakin osasin päätellä.

"Taehyung yritti itsemurhaa osastolla. Suljetulla. En mä vaan tajua. Valvottiin koko yö sen ja Hoseokin vierellä, ja Hoseok on itkeny nyt yli kakstoista tuntia putkeen. Jin on yrittäny syöttää ja juottaa sitä mutta se vaan itkee. Ja nyt niiden pitäis olla erossa neljä kuukautta. Kyllä mä tavallaan ymmärrän, Taehyungin tilanne oli tosi paha."

Kohotin kulmiani.

"Miten tosta voi mennä enää pahemmaks?"

"Ei voikkaan. En mä tiedä mikä sillä pojalla on, mutta se on oikeesti aivan sekasin. Ehkä tää on vaan se paras vaihtoehto, meidän pitää vaan toivoo et se paranee neljässä kuukaudessa. En kestä jos se poika ei pääse kotiin jouluks, Hoseokin sydän särkyy."

Nielaisin. En halunnut edes kuvitella sitä.

"Ollaan valvottu koko yö. Ja ajoin tänne vielä aamulla, oon kuolemanväsyny. Enkä tiiä mitä teen, musta tuntuu niin turhalta" Namjoon sopersi.

Nyökkäsin hiljaa.

"Hoseok taitaa oikeesti rakastaa Taehyungia. Paljon."

Namjoon ei vastannut mitään. Hiljaa hän lämmitti kupillisen lämmintä maitoa, ja sekoitti siihen kaakaojauhetta. Kaivoin kaapista keksipaketin, ja levitin keksit lautaselle. Veimme ruoat Hoseokille olohuoneeseen. Kun saavuimme sohvalle, huomasimme Jiminin istuvan Hoseokin vieressä viltin alla. Jin istui lattialla, ja katsoi meitä huolissaan. Hoseok oli sulkenut silmänsä, ja kyyneleet kastelivat hänen poskensa yhä uudelleen ja uudelleen.

"Hoseok, ota vähän kaakaota. Tiiän että sulla on tosi rankkaa, mutta sun pitää yrittää jaksaa. Sä selviät tästä, Taehyung rakastaa sua."

Kuullessaan Taehyungin nimen, poika avasi silmänsä.

"Taehyung on poissa...niin pitkään... ja mä pelkään sen puolesta niin paljon."
Lauseen lopussa Hoseokin ääni vaimeni hiljaiseksi kuiskaukseksi, ja vatsaani kouraisi. Minusta tuntui pahalta, sanoinkuvailemattoman pahalta.

"Taehyungista pidetään nyt huolta. Se on nyt turvassa" Jimin sopersi hiljaa.

"Voidaanko mä ja Jin mennä lepäämään hetkeks? Ollaan valvottu koko yö... oon vielä kerran niin pahoillani."

Nyökkäsin, ja Namjoon auttoi rättiväsyneen Jinin ylös lattialta. Yhdessä he kävelivät makuuhuoneeseen, ja jäin tuijottamaan heidän peräänsä.

Silloin huomasin Hoseokin nukahtaneen sohvalle. Hän itki vielä nukkuessaankin, ja käänsin katseeni pois hänestä. Jimin nousi hiljaa hänen viereltään, ja katsoi minua surullisena.

Otin poikaa rohkaisevasti kädestä kiinni, ja yhdessä kävelimme keittiöön.
Istuuduimme penkeille, ja Jimin alkoi itkeä. Uudelleen. Hän painoi päänsä alas, ja ryntäsin halaamaan poikaa.

"Yoongi miten me selvitään, en jaksa huolehtii Hoseokista!" Hän itki, ja tunsin kuinka sydämeni särkyi.

Tilannetta pahensi vielä yksi asia. En todellakaan tiennyt vastausta.

"Mä en tiedä. Mä en hitto todellakaan tiedä."