you're beautiful | BTS ~ FIN

14.

*kiitos ihanista kommenteista, en tiiä mitä tekisin ilman teit❤️

*taehyungin näkökulma*

Olin täysin shokissa. Aivoni eivät pystyneet käsittelemään juuri näkemääni näkyä. Baekhyun. Mitä helvettiä se jätkä teki täällä? Se oli jo tuhonnu Jungkookin elämän, miks näin piti käydä? Itkin, ja nyyhkytykset ravistelivat vartaloani. Jungkook makasi tajuttomana sylissäni, ja väristen silitin hänen verisiä kasvojaan. En ollut varma oliko veri hänen omaansa, vai Baekhyunin. Toivoin jälkimmäistä yli kaiken. Omakin käteni olivat veren peitossa, tosin se oli peräisin Baekhyunista.

Olin kävellyt Jungkookia vastaan, sillä epäilimme hänen eksyneen matkalla yksin. Se näky minkä kohtasin käytävällä, en ollut koskaan nähnyt mitään hirveämpää. Jungkook makasi suuremman ja vahvemman pojan alla, rukoillen armoa kyyneltensä lomasta. Hän oli sulkenut silmänsä, ja ei enää edes yrittänyt vastustella. Baekhyun- no Baekhyun teki sitä, mikä rikkoi Jungkookin täysin sirpaleiksi. Raivo kuohahti sisälläni, ja hyökkäsin hetkeäkään miettimättä minua paljon vahvemman ja kokeneemman pojan kimppuun. Hakkasin hänen kasvonsa tohjoksi, ja huutaen käskin hänen painua helvettiin. Hän oli tuhonnut Jungkookin elämän, eikö se jo riittänyt? Baekhyun vajosi seinää vasten veren peittämänä, ja olin varma ettei hän nousisi hetkeen.
Ryntäsin Jungkookin luo. Hellästi nostin hänet syliini, ja poika kuiskasi heikosti viimeisillä voimillaan:

"Taehyung"

Sydämmeni särkyi, kun pojan ruumis valahti veltoksi käsissäni.

"Kulta, mitä se on tehny sulle, kulta vastaa, pysy mun luona. Rakastan sua, hitto"

Tunsin pojan sydämenlyönnit hänen rintansa läpi, ja helpottuneena huokaisin. Kyyneleeni olivat kastelleet hänen paitansa läpimäräksi, ja yhä lisää itkien rutistin poikaa. Miten joku ihminen pystyy olemaan noin hirvittävä? Nyyhkytin Jungkookia vasten, anoen häntä heräämään. Kerroin hälle uudelleen ja uudelleen, kuinka paljon häntä rakastin. Pyysin häntä unohtamaan kaiken, minkä Baekhyun oli sanonut, ja sisimmässäni tiesin että Jungkook kuuli sanani.

-

Istuin kämppämme sohvalla, yhä kasvot märkänä kyynelistä. Jungkook oli käpertynyt viereeni, ja haudannut kasvonsa syliini. Hän ei suostunut näyttämään kasvojaan kellekkään, joten tyydyin silittämään hänen pehmeitä hiuksiaan. Poika oli niin shokissa, ettei hän kyennyt edes itkemään.

"Mä en tiedä mitä mun pitäis sanoo" Namjoon sanoi hiljaa.

"Oon niin helvetin vihanen ittelleni" nyyhkytin, ja silitin Jungkookin hiuksia.
Jimin oli haudannut päänsä Yoongia vasten, ja tiesin hänen itkevän. Yoongi näytti niin kalpealta ja järkyttyneeltä, että pelkäsin hänen pyörtyvän. Hoseok pidätteli kyyneleitääm, ja hänen vähäiset lauseensa olivat nykiviä ja omituisia. Jin katsoi lasittunein silmin Jungkookia, ja hitaasti hän laski kasvonsa käsiinsä. Namjoon kietoi kätensä hänen ympärilleen, yrittäen lohduttaa poikaa.

"Haluun... nukkua.." Jungkook kuiskasi niin hiljaa, että vain minä kuulin sen.

"Ei hätää kulta, saat nukkua niin paljon kun ikinä haluat" sanoin itkunsekaisella äänellä.

"Haluun nukkua yksin" Jungkook vinkaisi.

Haparoiden nostin pojan käsivarsilleni, ja kannoin hänet sänkyyn. Vedin peiton hänen ylleen, mutten uskaltanut suudella edes hänen otsaansa.

"Hyvää yötä kulta" kuiskasin hiljaa, ja sipaisin hänen kalpeaa ihoaan.

"Rakastan sua"

Saavuin takaisin olohuoneeseen. Saman tien istuttuani sohvalle, hautasin pääni käsiini ja huusin ääneen. Huusin niin kovaa että keuhkoihini sattui, välittämättä mistään muusta.
Lopulta lopetin, ja huutoni vaimeni käheäksi nyyhkytykseksi.

"Mä oon niin helvetin vihanen ittelleni, miks jätin sen yksin" itkin, ja revin hiuksiani.

"Tää kaikki on mun syytä!" Ulvoin, ja hakkasin kasvojani tuntematta minkäänlaista kipua. Yhtäkkiä tunsin Hoseokin lämpimän käden omani päällä, ja pysähdyin.

"Taehyung, tää ei oo sun syytä" poika sanoi hiljaa, ja olin varma että hän oli purskahtamassa itkuun.
Halasin Hoseokia, ja yhdessä itkimme ainakin tunnin.
Lopulta Jin lähti keittiöön tekemään meille leipiä, sillä hänen mukaansa sekoaisimme ilman ruokaa. Itse en pystynyt edes ajattelemaan syömistä, mutta Jinin mieliksi haukkasin palasen. Kukaan ei pakottanut minua syömään loppuun, olin onnellinen siitä.

Oli kulunut neljä tuntia siitä kun Junkook meni nukkumaan. Sain kerättyä itseni, ja suhteellisen rauhallisena ilmoitin meneväni katsomaan Jungkookia. Halusin kertoa pojalle että hän on turvassa, ja että enää ei olisi hätää. Hoseok sanoi lähtevänsä mukaani, ja yhdessä kävelimme makuuhuoneen ovelle. Vedin syvään henkeä, ja annoin Hoseokin avata oven. Sitten kaikki eteni niin nopeasti, etten enää käsittänyt mitään.

Hoseok huusi, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Väkivaltaisesti hän alkoi työntää minua pois ovelta, ja paiskasi sen kiinni nenäni edestä.

"Taehyung, mee pois täältä. Heti!" Hän huusi, ja yritti pidellä minua.

"EN! KAIKKI MITÄ SIELLÄ ON KUULUU MULLE" huusin niin hirvittävällä äänellä, etten tunnistanut itseäni.

"Yoongi, tuu pitelemään Taehyungia" Hoseok kirkui, ja yritti painaa minut kauemmas.

Hakkasin ja löin Hoseokia, huutaen ja kirkuen häntä väistämään. Sain juuri ja juuri revittyä oven auki ja kurkattua sisään, ennenkuin Yoongin vahvat kädet tarttuivat vyötärölleni. Hän veti minut pois, mutta liian myöhään. Olin jo nähnyt kaiken.

Huusin. Tuntui kuin maailma ympärilläni pyörisi ja hidastuisi, ja sen jälkeen taas nopenisi uudelleen. Huusin niin lujaa etten kuullut itseäni, tai tuntenut polttavia kyyneleitä jotka valuvat lattialle. Yoongi yritti pidellä minua, mutta löin häntä, en edes muista mihin. Hakkasin kaikkia jotka yrittivät lähestyä minua, ja huusin. Huusin keuhkoni riekaleiksi. Tämä ei voinut olla totta. Mikään elämässäni kokema asia ei ollut valmistanut minua tähän. En saisi koskaan tuota näkyä pois mielestäni.

"Taehyung, sun täytyy hengittää, tukehdut!" Kuulin Jiminin heikon äänen itkevän.

"MUA EI VITTU KIINNOSTA. MUA EI VOIS HELVETTI VÄHEMPÄÄKÄÄN KIINNOSTAA. SE ON POISSA. MUN JUNGKOOK ON POISSA, SE ON KUOLLUT. SE ON VITTU KUOLLU. MUN JUNGKOOK ON KUOLLUT"
Huusin niin kovaa, että päässäni naksahti jokin. Aivoni muodostivat yhä uudelleen ja uudelleen kuvan hirttosilmukassa roikkuvasta pojasta, minun Jungkookistani. Tämä ei ollut totta. Tämä ei voinut olla totta. Tämän oli pakko olla joku surkea pila, pakko.

"EN HALUU ELÄÄ ENÄÄ TÄTÄ UNTA, TÄÄ ON HUONO PILA. LOPETTAKAA, TÄÄ EI OO HAUSKAA" kiljuin ja huusin. 

Vajosin lattialle, ja huusin lisää. En välittänyt vaikka yskin verta lattialle, ei minua kiinnostanut. Jungkook oli poissa. En saisi enää koskaan tuntea hänen lämpöään itseäni vasten. En enää koskaan saisi suudella tai lohduttaa poikaa. En enää koskaan saisi silittää hänen hiuksiaan, tai nukahtaa hänen viereensä. Emme enää koskaan saisi koskettaa toisiamme.

"ANTAKAA MUN KUOLLA. ANTAKAA MUN VITTU KUOLLA RAUHASSA, ÄLKÄÄ KOSKEKO MUHUN. HALUAN KUOLLA!" Kiljuin niin lujaa, että näkökenttäni sumentui. Otin tukea lattiasta, ja yritin poistaa viimeisen näkyni Jungkookista mielestäni. Hänen kauniit ruskeat hiuksensa olivat pörröllään, ja hänestä olisi voinut maalata kauniin taulun. Ainoa hirvittävä epäkohta maalauksellisessa pojassa oli se, että hän roikkui kaulastaan hirttosilmukassa. En tiennyt mistä hän oli saanut köyttä, eikä minua kiinnostanut. Ainoa asia minkä tajusin oli hänen kalpean kuolleet mutta yhä kauniit kasvonsa. Vaikka olin saanut katsoa niitä vain alle sekunnin, jokainen yksityiskohta oli piirtynyt mieleeni tarkkaakin tarkemmin. Vielä tarkemmin mieleeni iski se fakta, että poikaystäväni Jeon Junkook oli kuollut. En saisi häntä enää koskaan takaisin.